Perhentianille saavuin sitten tällä kertaa vähän isommalla porukalla. Stacy oli hoitanut kaikki matkajärjestelyt, missä petyin
ainoastaan majoitukseen, mutta sitä ei sitten saanut aikaiseksi vaihtaa kun laiskotti. Siihen kirkkaaseen veteen ei oikein meinaa
tottua millään mutta hienoa se vain on. Ensimmäisenä päivänä päätimme ottaa aurinkoa, ja totta vitussa minä menin taas polttamaan
itseni. Aftersunia pintaan vain ja kipu huuhdottiin olusilla.
Sitten se alkoi... nimittäin sade ja sitä kesti oikeastaan kolme päivää, jotka kuluttelimme maistisssa ja isoissa aalloissa peuhaten
vuokrasimme jopa surffilaudan, mutta kukaan ei tällä kertaa päässyt pystöön, lähellä kävi mutta voimat loppuivat niiden aaltojen
hakemiseen. Hukkuminenkin oli lähellä kun virta veti ulapalle ja sai aivan viimeisillä voimilla itsensä uitua rantaan. Useasti näki
kun jengi juoksi auttamaan jotain joka oli ajautunut liian kauas eikä päässyt ominavuin pois.
Meri manasi sateen pois ja lähdimme snorklaus reissulle porukalla. Kilppareita tuli taas nähtyä ja noin 30 bupmhead
parrotfishin parvi, mikä oli aika näky kun kalalla oli kokoa jotain 90cm. Sanomattakin selvää että paloin taas... huoh. Sateen loputtua
ja viinan maistumisen vähennyttyä uskaltauduimme sukellus reissulle. mikä oli ehkä tähän asti paras. Kaiken muun siellä näki
paitsi hain ja sen verran rentonakin tuli oltua että kestoa pulaukselle tuli 55min. Poistuminen saarelta oli mielenkiintoinen, koska
iso aalto löi veneeseen sisälle ja kasteli kaikki kamat ja ihmiset. Mitä sitä siinä murehtimaan, kun ei ollut vielä edes lippuja
kuala lumpuriin. Lähdimme antonin kanssa taksilla kohti kota bahrua ja toivoimme parasta linja-autojen suhteen, mielessä oli
kuitenkin se että joutuisi taksila menemään 500 RM hintaan, koska lento oli lähtevä ja meillä päivä aikaa ehtiä KLnään. Linkku
löytyi, mutta rahaa sitäkin... loput joskus ku on aikaa