IRC-Galleria

todelliset kummituskirjat löytyvät illalla sängyn alta

haaveilu muuttuu
kaihoisaksi - kapuaa
puiden oksia

avaruusmies rahapuun juurella
on tullut haaveilevaksi,
kääntynyt katsomaan ikkunasta ulos.

Muistelin juuri menneitä, hyviä ja huonoja. Jännää miten nopeasti tunteisiinsa tasoittuu. Eihän vuosi tai kaksi pitkä aika ole. Sammutin television, toisen tietokoneen, päätin keskittyä musiikkiin. Sopivassa mielentilassa pilkkuvirheiden antaa olla.

On kulunut jo useita päiviä ilman että olisin nähnyt tyttöystävääni. Tunsin tänään ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan kaipausta, yksinäisyyttä, etten toteuta itseäni sillä tasolla, mihin tiedän pystyväni. Olisin halunnut lähteä ulos viettämään iltaa, tapaamaan ihmisiä tai hyvän kuuntelijan. Hyvillä kuuntelijoilla on huonona tapana kysyä liian hyviä kysymyksiä. Minulla ei vaan ollut tarpeeksi rahaa.

Kirjan sivuihin oli tarttunut kaakaon tuoksu. Varoin läikyttämästä reunojen yli. Minä ja mielikuvani, mitäpä muuta rakastaisinkaan. Jos olisit täällä tänään, kertoisin rakastavani sinua yhä, nauraisin päälle. Et sinä koskaan ymmärtäisi.

Edes itsemurhamusiikki ei kuulosta (nousu)humalassa surulliselta.

Puhelimeni täynnä numeroita joissa minua ei enää tunneta.

Tähän aikaan vuodesta ovat Lähdetien halkeamat jo polkupyörän renkaan kokoisia. Kyllähän ne
kesän tullen asettuvat, mutta jäävät aina hieman korkeammiksi kuin edellisenä vuonna, täyttyvät
vähitellen hiekalla.

Soitin, voisimme tehdä tänään jotain kahdestaan. Puhelimessa nainen toisteli ettei tiedä miten
tämän kertoisi. Toistelin hänelle ymmärtäväni täysin. Puhelimme välillä niitä näitä, mahdollisesti
viimeistä kertaa keskenämme. Ja hän sanoi ettei tiedä miten tämä pitäisi sanoa.
"Kaveripohjallahan tämä on edennyt", naurahdin.

Junakeskustelu kuulosti keski-ikäisen miehen iskuyritykseltä, johon hän ei uskonut itsekään. Lukiolaistyttö kuulosti rippikouluikäiseltä pojalta.

Isä soitti kesken koulupäivän, eikä tiennyt miten olisi asiaa lähestynyt, joten hän vain totesi sen.
Se oli tapahtunut keskiviikkona, eilen. Miten nopeasti kaikki eteneekin, missä hänet näin viimeksi,
mitä hänelle sanoin viimeksi: koitin puhua vanhuuden yksinäisyydestä, raihnaisuudesta, eikä hän
ymmärtänyt mistä puhuin.

Oliko tyttöystäväsi outo tänään? Tuntuiko hän vieressäsi ollessaan olevan jossain kaukana, omissa ajatuksissaan, eikä vastannut kysymykseesi? Ja kohta katsoi sinuun hymyillen, antoi suukon poskellesi eikä vieläkään vastannut kysymykseesi, etkä sitä ehtinyt toistaa ennen kuin puhuitte kauppareissusta.

Illalla olitte kahden aivan kuin ennenkin, ja hänellä oli kaulakoru, jota et ollut ennen nähnyt, ja jota et tule sen jälkeen näkemäänkään. Elokuvissa hän painautui kylkeesi normaalia lujemmin, aivan kuin haluten kuiskata jotain korvaasi, kuin odottaen merkkiä sinulta. Etkä tiennyt mitä sinun olisi pitänyt tehdä.

Ehkä sinulla on rajattomasti rahaa.
Ehkä olet kuuluisaa sukua.
Ehkä tulet vielä saamaan nimesi lehtiin tai Nobelin.
Ehkä osaat puhua muodista ja sähkömoottoreista samassa lauseessa.
Ehkä saat hänet hymyilemään.

vesi samenee
tuuli ajaa pilviä
virtausta vasten

Näin enneunen.
Painoin mieleen väärän tytön nimen.
Vääryys valikoituu tapahtumakohtaisesti.
Aloitin liian vahvalla sanalla ja seuraavana päivänä oli krapula.

Postilaatikosta löytyi edelliselle kämppikselle osoitettu ystävänpäiväkortti. Joulunpunaiseen itse tehtyyn korttiin oli piirretty pieniä sydämiä ja sen postimerkkikin oli sydämenmuotoinen. Kortin etupuolelle oli askarreltu kirjekuoren kuva sekä kehystetty teksti:

-Mikä kirje? Aramis kysyi kiihkeästi.
-Eräs kirje, joka oli tullut asuntoonne teidän poissa ollessanne ja joka annettiin minulle teille toimitettavaksi.
-Keneltä se kirje oli?
-Jaa, varmasti joltain niiskuttavalta seuraneidiltä, joltakin toivottomalta tytönheitukalta, kenties rouva de Chevreure'in kamarineidolta, jonka on täytynyt seurata emäntäänsä Tours'iin ja joka on yrittänyt tehdä hienon vaikutuksen käyttämällä hajuvedentuoksuista kirjepaperia ja sinetöimällä kirjeensä herttuattaren vaakunalla.
-Mitä te oikein puhutte?
-No johan on! Minä olen tainnut hukata sen! nuori mies sanoi viekkaasti ollen etsivinään kirjettä. Onpa onni, että maailma on hautakammio, että ihmiset, ja siis naiset ovat vain varjoja ja että rakkaus on tunne, josta te vähät välitätte.
-Voi d'Artagnan, d'Artagnan, sinä kidutat minut kuoliaaksi! Aramis vaikeroi.
-Kas, tässä se onkin! d'Artagnan sanoi vetäen kirjeen taskustaan.
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (1844)