Lilliä väsyttää mutta Lillin on pakko silti vielä kirjoittaa...
Lilli on meinaan löytänyt ystävän... veljen... isän...
Kiitos
Se on jännä juttu miten niinkin vähästä ajasta mitä ihminen tuntenut toisen ihmisen, niin voi silti sanoa, että on löytänyt uskomattoman ystävän
... ystävän jonka ystävyydestä kehkeytyy vielä toivon mukaan vielä uskomattomampaa. Ystävän jonka parasta vain haluan. Ystävän joka todella ansaitsee sen harvinaisen sanan "ystävä", "kaveri" sijasta
...joka on kuin veli, kuin kauan kadoksissa ollut veli. On Lillillä totta kai myös ihan oikea veli, mutta kuin toinen veli, joka on silloin paikalla kun oikea veli ei pysty. Veli joka huolehtii, opettaa
... kuin "isä". Ei sanan täydessä merkityksessä tietenkään, koska jokaisella on vain yksi ainut isä ja se minulla jo on. Mutta "isä", joka kokemuksestaan pystyy opettamaan ja huolehtimaan.
Ystävä/veli/isä
jota voin ihailla,
joka auttaa,
johon luotan,
jota uskon,
jolle haluan hyvää,
jota voin itse toivon mukaan auttaa,
joka lohduttaa,
joka kuuntelee,
jota kuunnella,
jonka kanssa jakaa,
jonka kanssa olla,
Vihdoinkin ystävä läheltä, jolle voi vaan soittaa ja pyytää jonnekin, jonka luokse voi mennä ihan muuten vain, jolle voi puhua ja jolle näyttää tunteita.
Anteroisen sanoin:
No olemmehan vähän eri kokoa. Mutta vaikka eriparinen ystävyys niin parempi kuin yksin suu auki pakkasessa tai sinä kovassa kotelossa oksalla. Parempi pyy pivossa kuin kymmene oksalla nääs.