Pitää muistaa hymyillä,
etteivät luule minun olevan onneton.
Pitää myös muistaa välillä nauraa,
vaikka mielummin varmaan huutaisin tuskani ulos.
Välillä havahdun taas kuuntelemaan mitä puhutte,
nyökkäilen ja hymyilen.
Nauran, kunnes taas voin syventyä miettimään omaan rauhaani,
oman pääni sisäiseen maailmaani.
Piiloutua hetkeksi.
Ei kukaan saa nähdä minua,
ei kukaan saa tietää mitä ajattelen.
Hymyilen.
Ystävät.
Kiitos, että voin ajatella seurassanne.
Yksin se olisi kamalaa.
Niin, yksin siitä ei tulisi mitään