Aika moni lapsuuden kuvitelma on jo tähän ikään päässeenä murentunut ja unohtunut... Mut yks haavekuva puhkes vasta askettäin... Mä oon aina luullu et rakkaus voittaa kaiken... Ylittää kaikki esteet... Menee läpi mistä vaan... Sitte se realismi iski, löi maahan... Ei se niin mennykkään...
Mulle elämässä tunteet on aina ollu hallitseva elementti ennen järkeä... En ikinä pysty, enkä kyllä haluaiskaan miettiä asioitani järjellä... Mun on pakko mennä aina täysillä, tunteiden pohjalta... Rakkaus on tunteista se suurin, voimakkain... Ihanin... Ja myös armottomin... Sen edessä mä ainakin olen totaalisen voimaton... Ei sitä pysty hallitsemaan... Eikä pidäkkään... On samaan aikaan niin ihanaa ja niin pelottavaa että elämässä on jotain täysin hallitsematonta...
Mut mitä jos sitä kohtaakin niin isoja esteitä ettei se rakkaus pystykkään kantamaan sen kaiken yli... Eikä se rakkaus pysty puskemaan siitä läpi... Mitä sitten voi tehdä... Arpinen sydämeni löysi vihdoin sen ketä pystyin rakastamaan... Täysin... Totaalisesti... En mitään muuta tässä maailmassa haluaisikaan kuin vain tuntea sen mitä sain tuntea... Mutta sitten esiin nousee ylitsepääsemättömät esteet... Ja huomaan etten olekkaan valmis kaikkeen siihen rakkauden tuomaan vastuuseen mitä tämän ikäiseltä ihmiseltä jo ehkä odotettaisiin...
Tuntuu tyhjälle... Turtalle... Ei millekkään... Ja silti niin pahalle... Jos vain asiat voisivat olla toisin... Jos vain aika olisi toinen... Elämäntilanne toinen... Mutta... Realismi iskee... Ei asioita voi muuttaa... Siksi minun on pakko paeta... Lähteä pois... Etten riko enää yhtään enempää rakastamaani ihmistä... Vaikka kuinka tuntuu sille että jätän hänet pulaan... Yksin... Juuri silloin kun hän minua eniten tarvitsisi... Niin on kaikille paras... "Nyt on mentävä yksin, kulkee pitää ilman varjoo. Osan jäätävä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää."...
Monta vuotta... Mä haaveilin rakkaudesta... Unelmoin siitä... Halusin... Vaadin... Rukoilin... Siitä että saisin rakastaa koko sydämestäni... Ja saisin kokea sen toisen ihmisen yhtä suuren rakkauden... Mikään ei ole ihanampaa kuin saada rakastaa ihmistä joka rakastaa sinua... Harva sitä edes oikesti kunnolla kokee... Minä sain kokea sen... Kaiken mitä ikinä halusinkaan... Mutta sitten minun pitää luopua siitä... Se on niin väärin... Arpikudos sydämeni ympärillä kasvaa...
Kestää varmasti kauan ennenkuin rakkaus katoaa... Osa siitä tuskin katoaa koskaan... Osa minua tulee varmasti aina rakastamaan häntä... Hyväksyn sen että joudun kärsimään... Se on helppoa sillä tiedän hänellä olevan vielä vaikeampaa... Jos voisin, ottaisin osan hänen kivustaan itselleni... Minähän tämän aiheutin... Kun en ollut valmis siihen mihin olisi pitänyt olla... Lisäksi itsehän minä tätä halusin... Rakkautta... Nyt siitä sitten haluaisin eroon... Jotta voisi joskus jatkaa taas elämäänsä... Ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa vielä löytää jonkun... Nämä asiat vain tuntuvat tällä hetkellä kovin kaukaisille...
Elämän on pakko jatkua... Vaikka olisi välillä kuinka paskaa tahansa... Sen olen jo vaikean lapsuuteni aikana oppinut... Olen aina yrittänyt kääntää huonot asiat hyviksi... Jos kokee jotain kauheaa ja siitä pääsee yli on vahvempi kuin ennen... Kunhan vain osaa käsitellä asian oikein... Ikinä ei kannata kovettaa itseään... Sillon on heikompi kuin ennen... Voit elää täysillä vain jos teet itsestäsi haavoittuvaisen... Vaikka se välillä sattuisikin sitten niin perkeleesti... Toivon että sinäkin rakkaani tiedät sen...
