Eräänä kuutamoyönä kettu kulki metsässä omia polkujaan. Se pysähtyi ja valpastui kuullessaan jotakin. Mitä se oli? Hiljaista laulua. Kettu näki hämmästyksekseen jäniksen loikkivan suoraan sitä kohti ja laulavan kulkiessaan. -Tuon minä kyllä syön suihini heti, se ajatteli. Mutta jokin esti sitä. Se hyppäsi jäniksen eteen, jänis pysähtyi ja kavahti taaksepäin, mutta ei juossut pakoon. -Miksi sinä täällä loikit ja laulat kulkiessasi, kysyi kettu. -Etkö tiedä, että olet helppo saalis kun et liiku hiljaa ja varovasti? Jänis pelkäsi, mutta yhä perääntymättä, viikset väristen se totesi ketulle: -Jos haluaisit syödä minut, olisit tehnyt sen jo. -Niinpä totta vie syönkin, kunhan saan selville, miksi laulat. -Sen voit saada selville vain kuuntelemalla laulun loppuun. Kettu oli entistä hämmentyneempi, muttei hyökännyt jäniksen kimppuun. Niinpä jänis otti varovaisen loikan eteenpäin, sitten toisen ja alkoi samalla jatkaa keskeytynyttä lauluaan. Vapisevin äänin se lauloi, ja kiirehtimättä loikki poispäin ketusta. Kettu seurasi sitä vähän matkan päästä, ja vaikka se yhä olisi helposti saanut sen kiinni, se ei tehnyt sitä. Pilvi meni kuun eteen ja jäniksen laulu kuului yhä vaimeampana. Kun kuu tuli jälleen esiin, ei jänistä enää näkynyt ja laulukin oli vaimennut. Kettu ei kuitenkaan ollut siitä pahoillaan, sillä se oli oppinut jotakin elämästä.
M-k 26.2. -10