IRC-Galleria

Kolumni:

RAKAS HULLUNI
Anu-Elina Lehti

Sanomalehtien otsikoissa masennus on kuluerä, kansantauti, josta voidaan päästä eroon kirkasvalolampulla ja lenkkeilyllä. Yksilölle se on pohjaton tragedia, musta aukko, joka imaisee sisälleen myös kaikki läheiset.

Entinen rakastettuni kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Sairaudesta sain tietää vasta muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Olin jo ehtinyt riemuita uuden poikaystäväni poikkeuksellisesta elämänilosta ja spontaaniudesta. Hän osteli kirjoja, televisioita ja levyjä vailla huolen häivää ja toteutti jatkuvasti aivan päättömiä ideoita. Myöhemmin minulle selvisi, että piirteet, joihin ihastuin, olivat suorastaan oppikirjasta: poikaystävälläni oli menossa maaninen vaihe.

Korkealento päättyi sängynpohjalle. Meni viikkoja, ettei hän noussut peiton alta. Turruttavan väsymyksen lisäksi mies kärsi pelkotiloista, eikä uskaltanut mennä suihkuun. Aloin tuskastua vieressäni olevaan haisevaan möykkyyn, anelin häntä peseytymään. Lopulta tein häpeällisen kardinaalivirheen. Raivosta täristen kaadoin sängyssä makaavan miehen päälle shampoota.

Minusta ei ollut puolisoksi eikä omaishoitajaksi. Olin julma, ymmärtämätön typerys. Yritin kyllä parhaani, tein ruokaa, taistelin rakkaani puolesta byrokratiaa vastaan, pesin pyykit ja silitin tukkaa. Vuoden ajan jaksoin toivoa, odottaa, että hän parantuisi. Niin ei käynyt. Ahdistuin nurkan takana vaanivasta kuolemasta ja päätin pelastaa edes itseni.

Vaihdoin paikkakuntaa ja työpaikkaa. En enää koskaan soittanut miehelle, koska se olisi tehnyt liian kipeää. Huoleni ei kuitenkaan kadonnut, sillä tarkistan edelleen Fonecta Finderistä, onko rakkaani edelleen elävien kirjoissa.

Joskus mietin niitä vanhempia, joiden jälkikasvun mieli on rampautunut. Miten musertavalta mahtaa tuntua, kun omaa lastaan ei osaa auttaa?