IRC-Galleria

78/100: Sleepless In Seattle
Ihanan nostalginen elokuva tupsahti tänään postiluukusta, vanha ja uskollinen rakkausraina. Huomaan että aika ei ole himmentänyt elokuvan hohtoa, muuntanut ehkä sen antamaa tunnelmaa. Vanhempana ymmärrän nyt asioita, joita en huomannut tai ollut kokenut nuorempana. Hassua miten sitä osasi enemmän samaistua niihin lapsiin kun oli 15, nyt kun on 28, ymmärtää paremmin sitä aikuisten maailmaa. Mutta on se kiva elokuva. Tykkään yhdistelmästä Meg Ryan ja Tom Hanks.

79/100: Moulin Rouge
Uneton Seattlessa jätti sellaisen jäljen etten voi katsoa mitä sattuu sen jälkeen. Ajattelin sitten katsoa romanttiseksi väitetyn noh, klassikon, ainakin rakkausleffojen saralla. Elokuvasta tuli puhetta aiemmin ja se on kummitellut takaraivossa siitä asti, nyt sitten se sopi kuin nenä päähän. When Harry Met Sally olisi ollut hieman liian raskas ja Cold Mountain on nähty vähän liian usein. Olisihan noita enemmänkin mutta näillä mennään.

Moulin Rougessa (2001) ehkä häiritsee se, että musiikki on koottu vaikka mistä poppibiisistä. En oikein osaa ottaa kipaleita tosissaan vaikka olen ne kuullut monesti. Ajatukseni aina harhautuvat ja ihollani värähtää pieni "ei" kun suureen, mahtipontiseen kohtaukseen lisätään vähän Nirvanaa sun muuta Queeniä. Elokuva itsessään on kyllä toimiva paketti enkä yhtään ihmettele että se on saanut kovan maineen lajityyppinsä edustajana. Ewan McGregor on kyllä kiva, katsoin sen dokkarin kun se reissas kaverinsa kanssa mopotskarilla maailman ympäri.

Suuret tunteet ja rakastaminen on niin hienoa elokuvassa, arjessa se on hieman mutkikkaampaa. Meillä on mielessämme niin paljon kaikenlaisia yhdentekeviä yksityiskohtia, että puhtaiden tunteiden tunteminen on joskus jopa vaikeaa vaikka kuinka yrittäisi. Ja joskus elämä ei vaan mene niinkuin pitäisi. Erittäin hyvä elokuva kuvaamaan ihmisten suhteita, taka-ajatuksia, vääriin päätöksiin ajautumista ja varsinkin ihastumisen muuntumista pakkomielteeksi, on Dogville. Aivan loistava elokuva kun sen katsoo ajatuksella. Jo pelkästään se, että se tapahtuu näyttämöllä ja suurin osa lavasteista on pakkausteippiä, kertoo tarinan vahvuudesta. Dogville on vahva kuvaus joka ei kaunistele, mutta ei myöskään alleviivaa. Se kulkee vähän niinkuin arkipäivät ihmisen elämässä ja on loppujen lopuksi yhtä koruton ja lohduton. Se ei ole mikään rakkaustarina eikä sellainen feel-good-movie, mutta se ei sentään jätä tarinaa kesken. Tosin jos vihaa Nicole Kidmania, kannattaa ehkä jättää katsomatta sillä nainen on pääosassa. Näyttelijän inhoaminen pilaa elokuvakokemuksenkin.


Pian aloitan mun sarjamurhaaja/kauhuelokuvakavalkadin, sillä ostin juuri kaupasta ison satsin Stephen Kingin kauhua ja sarjamurhaajista tehtyjä elokuvia. Jos jokin asia elokuvissa on, jolle olen altis, niin ne ovat tositapahtumiin perustuvat elokuvat. ..ja katastrofielokuvat. En välitä kuinka paska Poseidon on joidenkin mielestä, minua se kiehtoo. Pitäisi varmaan hankkia jostain liekehtivä torni ja muita klassisia "voi perse"-elokuvia. ..vois kattoo vaiks Independence Dayn ihan vaan huvikseen jos vaan jaksaa.

Tuli mieleen, miksi hitossa en kirjoita näitä myös Spoileriin? Tyhmää. Pitää varmaan vahingosta viisastuneena korjata tilanne.

En ole liittänyt leffarapoihini imdb-linkkejä, ajattelin että kun saan 100 täyteen, kerään listauksen mitä olen katsonut missä järjestyksessä ja sitten muutan leffasatani muotoon 100/200, sitten voi alkaa keräämään linkkejä. Voihan se olla, että tuohon listaukseen laitan sen imdb-linkinkin.

76/100: Wedding Crashers
Pidin tätä aika triviaalina kokemuksena kun sen näin ensimmäistä kertaa. Lienee se panohuumori joka on vähän mautonta toisinaan. Kuitenkin eilen se sopi tunnelmaan kuin nappi otsaan ja oli oikein viihdyttävä paketti. Varsinkin Owen Wilson oli hieman kammottava lukiessaan kirjaa Don't jump, it's just not worth it. Mieshän järkytti maailmaa itsemurhayrityksellään. Mies oli viiltänyt vasemman ranteensa ja syönyt kasan pillereitä, onneksi perheenjäsen kuitenkin sattui paikalle ajoissa. Owen Wilson on yksi lempinäyttelijöistä, kuten Lukekin, ja ajatus että mies on noinkin nurkkaan ajettu, on ikävä. Miksi aina niille hyville tyypeille se elämä tuntuu olevan vaikeinta?

77/100: Iron Man
Hyvä leffa, katsoin sen uudestaan ja huomasin sen rakenteen tasaantuneen kun minulla ei ollut odotuksia tai kiirettä kahlata sen läpi. Nyt pystyin nauttimaan siitä paremmin. Which is nice. Robert Downey Jr. on kyl seksimpi ku House. Sori vaan unikissa. Näyttelemisestä en osaa sanoa, olen Hugh Laurien sarjoja katsonut jo pitkään, Jeevesit ja Mustat kyyt on nähty. Se mies on minulle enemmän kuin kiukkuinen lääkäri kepin kanssa. Se ehkä vie pois siitä Housemaisuudesta. Robert Downey on taas sellainen harvinainen herkku, kun mies ei ehdi tekemään elokuvia välttämättä siihen tahtiin kun haluttaisi, onhan se seilannut edes takaisin vankilan ja studion välillä viime vuosina.

Seuraavaksi voisin ehkä katsoa vähän jotain Keanu Reevesiä. Ehkä.

Linda Lampenius heräsi tissiliiveisiltään Mitch Buchannonin hengenpelastustornin lattialta.
Perheemme totesi tilanteesta: "Onx toi niinq Linda? LOL"

Aika blondi.

Täti kehtas vielä väittää että oli kylmä. Kai ny kun ei ollu vaatteita yllä.

74/100: Firma
..pitäisi ihmisellä herätä epäilys kun koko Memphis tietää mistä puhutaan kun viitataan vaan että "firma".

En ole kirjaa lukenut mutta tuntuu että Pollack antoi Grishamin lopun hieman lässähtää vaikka elokuva onkin klassikko ja ansainnut nimensä.

75/100: Hilpeys ja ennakkoluulo
Kaikesta huolimatta hauska elokuva, Lalitan silmien tuijottelu oli loputonta ihastelua ja Bollywoodmaisuus tansseineen ja musiikkeineen teki kyllä katselusta mielekästä.

..että kissat on tulevaisuudesta?

Ne osaa teleportata. No wai et toi kissa olis ollu tossa just hetki sitten.

73/100: Philip K. Dickin Impostor

Blade Runner -elokuvasta tuttu tarinaniskijä on inspiroinut Impostorista aiemmin kaavaillun 30 minuutin pätkän sijaan kokopitkän elokuvakokemuksen, joka ei sisällöltään ole lainkaan hassumpi. Elokuva on tehty 2001 ja siinä on Gary Sinistä lukuunottamatta paljon sarjoista tuttuja rivinäyttelijöitä. Budjetti ei ole ollut kummoinen ja elokuva on joskus todella sekava, nopeat väläykset ja käsivaralla kuvaaminen on haastava homma, jos ei ihan tiedä mitä tekee. Gary Sinise sen sijaan on loistava näyttelijä, mutta kaikista ohjaajista ei ole repimään miehestä sitä extrahienoa suoritusta mihin mies pystyy. Elokuva ei ole elänyt niin ylös kuin alkuperäinen tarina, jossa on perinteisen tulevaisuudessa tapahtuvan identiteettivarkauden pohdintaa. Philip K. Dickin tulevaisuus on synkkä ja sotkuinen paikka.

Puhutaanpa vähän juonesta. Juonen lähtökohdat ovat pitkältikin sellaiset, että Maa on sodassa Centaureja vastaan. Hra Olham on avaruudesta kiinnostunut pikkupoika, joka ajautuu kehittämään massiivisia aseita kun Centaurijoukot tappavat hänen isänsä. Olham on juuri saanut aikaan aikansa ydinpommin, hirvittävän tuhoaseen joka tulisi tekemään merkittävän loven Centaurien puolustukseen, kun turvallisuusjoukot hra Ilkiön aka Hathawayn johdolla vangitsevat hänet. Hra Olham herää sidottuna tuoliin, hänet on pumpattu täyteen erilaisia lääkkeitä ja hra Hathaway väittää hänen olevan Centaurien biomekaaninen ase jonka on tarkoitus murhata kansleri myöhemmin illalla järjestettävissä juhlissa. Hra Olham on pulassa, sillä hän tuntee ja muistaa olevansa hra Olham, mutta muut uskovat toisin. Väitettävästi oikean hra Olhamin ruumista ei ole löytynyt, eikä geneettistä kloonia voi kukaan skannata millään laitteella selvittääkseen, että onko kyseessä ihminen vai taitava kopio. Hra Olham on aivan yksin, sillä hänen lääkärivaimonsakaan ei osaa enää tietää kumpaa puolta uskoisi. Kaiken lisäksi Olhamin perhe oli ollut retkeilemässä juuri samaisessa metsässä, joka paloi mystisesti heti retken jälkeen.

Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta novelli katsottavassa muodossa. Suositan kyllä Philip K. Dickin tuotantoon tutustumista ihan kirjallisessakin mielessä, se jotenkin vie tarinan uskottavuutta kun Gary Sinise juoksee pitkin mantuja Teho-osastosta tutun Prattin kanssa, väistelee CSI:n Warrickia ja tuntee myötätuntoa parasta kaveriaan kohtaan, onhan mies sentään Monk.

wtf Alf tulee kolmoselta 13:00-13:30

Rules, lapsuusmuistot vyöryvät niskaan.

Hassua passua, Beverly Hills 90210 goes 2.0

Aika erikoista, ne oli palkannu Shannen Dohertyn siihen. Kauan kestää, että se erotetaan taas diivailusta.

Pitäsköhän sitä sarjaa alkaa seuraamaan ihan vaan vanhojen hyvien aikojen vuoksi. :D

Vieläkin naurattaa.

72/100: Nurse Betty
Kehuttu raina tiesmistä, päätin sitten katsoa.
Nurse Betty ei ole mikään tuhannen tähden spektaakkeli, mutta kun katsoo pintaa syvemmälle, huomaa kuinka on otettu resuinen ja loppuunkaluttu ajatus ja tehty siitä uusi ja raikas toteutus. Tykkäsin varsinkin Morgan Freemanista ja Renee on aina mun suosikki, vaikkakin parhaimmillaan Cols Mountainissa. Kyllä tämän katsoisi uudestaankin, joka kertoo siitä että se on hyvä keskivertoelokuva.

Tartten sairaslomaa mun sairaslomaan.

Mulle nousi kuumeenpoikanen. Ei oo todellista.
Arvasin että jokin on vialla kun oon aivastellu koko päivän.