IRC-Galleria

Katselin tuossa äsken koneelta hautajaiskuvia, siis sieltä muistotilaisuudesta... Jotenkin niin skitsoa, että toinen on heittänyt veivinsä (sori Mammasein tämä brutaali ilmaisu...:) ja toiset vetää muistotilaisuudessa kakkua ja bullaa... Jos ja kun minä heitän veivini, niin auta armias, jos jälkeenjääneet päättävät nyyhkytellä jossain kahvikupposen ääressä, niin tulen kyllä kummittelemaan! :D
Outoa on jotenkin sekin, etten muista tuosta tilaisuudesta muuta kuin sen varisparven, joka kaarteli taivaalla koko tilaisuuden ajan. Ja että automme rengas oli pakkasessa tyhjentynyt (-25c) ja jouduttiin Pasin kanssa lainaamaan isiltä erittäin kovaäänistä pumppua... Outoa, miten ihmisen mieli lukitsee kivuliaat asiat pois mielestä ja keskittyy epäolennaiseen. Eikä sitä vieläkään oikein tajua, jotenkin on vaan turrasti hyväksynyt koko jutun. Vai olenko todella hyväksynyt asian näin hyvin...? Haudalla käydessäni juttelen aina Äidille ja Isolle, kai muut hautausmaalla kävijät pitävät minua outona...:) Kyllä ainakin silloin viime kerralla sen kunnon ukkosmyrskyn aikaan käydessäni, rankkasateessa haudalla tyynesti seistessäni, sadetta pakeneva vanha mies katsoi minua toiseenkin kertaan...:) Silloin oli vaan niin rauhallinen ja hyvä olla. On niin kummallista, että noinkin epäreilu ja julma tapahtuma kuin äidin kuolema on jotenkin kummasti vain lisännyt uskoani ja luottamustani Jumalaan.

Kai opin pikkuhiljaa sen, ettei minulla, pienellä ihmisellä (vaikken niin pieni olekaan...:), ole osaa eikä arpaa tämän elämän ennaltamäärätyissä kuvioissa. Voin varmasti vaikuttaa siihen, miten kestän ja koen eteeni tulevat asiat, mutta muuta en voi päättää. Minun on vaan elettävä parhaan taitoni mukaan tässä elämän virrassa, ja autettava muitakin siinä parhaan taitoni mukaan.