Joka aina jakso kuunnella mun huolia ja jakso neuvoa.
Joka aina löys musta jtn posiitivistä vaikka vihasin itteäni!
Se joka aina piristi mua kun mä en jaksanu mitään.
Sä nautit elämästä silleen kun sä halusit, eikä kellään ollu oikeutta moralisoida sua.
Sä olit mulle tärkee, sä olit mulle ehkä enemmän ku muut, sä olit mulle lähestulkoon veli vaikket kuitenkaan.
Sä oot tääl mun kans mä tiedän, mut jotenki se ei vaan enää lohduta.
Haluisin kuulla sun äänen, nähdä sun hymyn ja sanoa ne asiat joita ennen en ehkä uskaltanu.
Nyt kaduttaa.
Mä saan vielä tilaisuuden kertoa kuinka tärkeä olit<3