IRC-Galleria

”Miten olemmekaan väsyneet kaikkiin näihin ruikutteluihin j a valitteluihin ”Länsimaisesta perikadosta”, ”taiteen rappioitumisesta”, ”sivistyksen dekadenssista” ja ”koneellistuvasta elämästä”! Mutta emme ole ainoastaan väsyneet. Me nauramme niille! Ne ovat huvittavia henkisen näivettyneisyyden, epähenkevyyden, älyllisen joustavuuden puutteen ja lohduttoman tietämättömyyden ja ajasta vieraantumisen todisteita. Me nauramme niille!”

Näin Olavi Paavolainen Tulenkantajien johtohahmona.
Tähän nauruun halusi moni kirjoittaja ja taiteilija yhtyä, mutta kansallinen viima puhalsi kylmänä.
Kansalaissodan jälkeinen Suomi eli fanaattisen valkoisuuden kahlitsemassa kulttuurissa. Jyrkimmillään kulttuurin kansallinen uho näkyi Lapuan liikkeen yhteydessä. Akseli Gallen-Kallela, johtava kuvataiteilija vuosisadan alussa, vaati 1930 taiteeseenkin jonkinlaista Lapuan liikettä; taiteilijoiden oli heitettävä yltään se ”vieras ja teennäinen asu, joka on heijastusta bolshevikkimaailman juutalaisuudesta.”
Poliittisella kentällä Tulenkantajat olivat lähimpänä sosiaalidemokraatteja, mutta jäseniin kuului myös äärioikeiston IKL:lää lähellä olevia taiteilijoita.
Suomeen, toisin kuin moniin muihin maihin, ei ollut syntynyt huomattavaa hallitsevaa porvariskansallista suuntausta vastustavaa radikalisoitunutta vasemmistoa. Sitä vastoin (ja sen tilalla) olivat kulttuuriradikaalit, joiden ensisijaisena vaikutusalueena oli kulttuuri-, ei niinkään poliittinen elämä. He ihailivat eksotiikkaa ja modernia koneromatiikkaa. Heidät tunnettiin boheemiudestaan, ja riehakkaista juhlistaan. Ja niin tietenkin, kirjoituksistaan ja runoistaan.


Paavolainen matkaajana

Paavolainen halusi avata ”ikkunat auki Eurooppaan”, kuten kuului myös Tulenkantajien tunnuslause. Tämä merkitsi Suomen ummehtuneen kulttuurielämän tuulettamista, erityisesti keskieurooppalaisilla tuulilla.
Paavolainen näki modernin kirjallisuuden taivaalle nousevan kolme keskusta; Yhdysvallat, (Keski-)Eurooppa ja (Neuvosto-)Venäjä.
Venäjä oli kokenut kulttuurisen kultaisen aikansa noin 1820-1920, jolloin sen kirjallisuus oli tullut maailmankuuluksi (”klassinen venäläinen kirjallisuus”) sellaisten nimien kuten Dostojevski, Tsehov, Tshaikovski, Borodin, Rimski-Korsakov, Gogol ja Rupin mukana (Yhdysvalloissa samaan aikaan Mark Twain, Walt Whitman ja Henry James), ja näytti jatkuvan uusien nimien kuten Tolstoi, Bulgakov, Gorky, Pasternak ja Grossman työn kautta.
1920-luvun lopulla ja 30-luvulla Paavolainen matkasi Euroopan suurkaupunkeihin etsimään ”modernia”, se oli tämä Paavolaisen silmissä välkkyvä ”sininen kukka”.
Berliini oli Euroopan amerikkalaisin, siis modernein kaupunki, siellä moderni rakentaminen oli ennakkoluulottominta ja kiivainta -20/-30-lukujen taitteessa. Hieman myöhemmin Paavolainen vertasi Saksaa ”nuoruuden voimassa kylpeväksi atleetiksi joka löi kehässä hirvittävän lujaa”.
Ranskaa Paavolainen vertasi taasen ”omanarvonsa tuntevaan jo hieman vanhempaan viiksiniekkaan”. Pariisi näyttäytyi hänelle kaikkein mielenkiintoisimpana (tai mieltä kiehtovimpana) Euroopan suurkaupungeista, ja Paavolainen itsensä miellettiin Suomessa ”eurooppalaiseksi”, ja erityisesti ”pariisilaiseksi”.
Pariisi oli kuitenkin osiltaan pettymys Paavolaiselle; hotelleissa ei ollut hissejä ja vesi kannettiin huoneisiin. Kun hän poikkesi keskustan kaduilta, laitakatuja valaisivat vain öljylamput. Moderni oli taas paennut Paavolaiselta. Nyt hän uskoi tulevaisuuden näkyvän vain hippuina nykyhetkessä, tai odottavan meitä vielä meren takana...

Pariisin puolimaailma tuntui kiehtovan Paavolaista siinä missä muitakin suomalaisia matkaajia, hän pysytteli tarkkailijana, flanöörinä, tutkiessaan yöllistä Pariisia. Matkailijoiden tie kulki usein syntisiin kortteleihin, joita Paavolainen kuvasikin kielikuvin jo varttuneemman viettelijättären sukuelimeksi. Tämä oli se maailma joka veti puoleensa uteliaisuuden ja viettelyksen etsinnän vuoksi. Samalla kun Paavolainen oli kiinnostunut tästä maailmasta, se sai hänestä Suomen näyttämään koskemattomalta Ainolta, puhtaalta naiselta.
Pariisissa hän tutustui myös suuren maailman ilmiöihin, neekeri-, ja alastomuuskulttiin. Yhdysvaltain mustat olivat tuoneet mukanaan Eurooppaan jazzin, villin ja monirytmisen musiikin jota konservatiivisissa piireissä kauhisteltiin, mutta öisestä jazz-maailmasta tuli boheemeille toinen koti. Paavolaisen näkemykset mustista ovat kahtiajakoisia, hän toivottaa heidän kulttuuriset tuulahduksensa Eurooppaan tervetulleiksi, mutta samalla pelkää sitä että Pariisin kaltaiset kaupungit olisivat otollisia kohteita afrikkalaisten massoille.
Vapaata alastomuutta (jota esiintyi mm. yöllisten juhlien esiintymisohjelmassa) Paavolainen puolusti puhtaan kauniina ja luonnollisena, ja johon Suomen lehdet vastasivat sanoen että suomalaiseen sieluun sopiva julkinen alastomuus tapahtui saunassa.


Miehen uhat sotien välissä

Kaupungeissa tapaamaansa uudenlaiseen naiseen Paavolainen suhtautui uhkana perinteiselle miehen roolille. Nuoria naisia oli astunut mukaan iltaelämään, joka ennen oli ollut vain miesten piirinä, kunniallisten naisten pysyessä kotona. Nämä nuoret naiset tulivat ulos ja käyttäytyivät kuin miehet; rohkeasti, ja katsojina, ei vain katseen kohteina.
Paavolainen erotti näistä naisista kaksi ryhmää. Flapper oli ei-enää-tyttö, mutta ei-vielä-nainen; nuori nainen joka eli nyt vapauttaan, ja aiheutti samalla miehille hahmotusongelmia tämän roolista.
Kaikista vaarallisin ilmentymä oli kuten garqonnette; poikatyttö, nuori nainen joka käyttäytyi kuin nuori mies. Tällainen edusti Paavolaisesta jo todellista uhkaa naisten taholta miesten maailmalle.


Paavolaisen henkilökuva

Paavolainen miellettiin dandyksi; hienosteluun ja turhamaisuuteen taipuvaiseksi ylemmän keskiluokan mieheksi jonka rooli oli ennen kaikkea julkinen. Dandy hallitsi katseellaan katuja ja julkisia tiloja. Paavolainen myös rakensi tällaista roolia itselleen tietoisesti.
Paavolaisen kirjoituksia seurattiin tarkkaan Suomessa. Hänen kykynsä tunnustettiin yleisesti, mutta hänen konservatiivista, omahyväisyyteen taipuvaista suomalaista ympäristöä kohtaan väläyttelemä kritiikki aiheutti aina puolustelua, siitä miten sitä mikä oli Suomessa juuri nyt oli hyvää Suomelle juuri nyt.
Vasemmistossa Paavolaisen tunnustettiin olevan vapaa kaikkein etovimmista suomalaisuusnormeista, mutta usein silti tuntuvan kiertävän kaikkein arimmat aiheet.
Myöskin vaikka Paavolainen oli ottanut roolikseen toimia modernin esipuhemiehenä, hän ei koskaan asettunut poikkiteloin armeija-instituution kanssa, vaan näki sen välineenä uuden ihmisen luomisessa ja suomalaisen herravihan kitkemisessä. Hän toimikin sodan aikana propaganda-upseerina Mikkelissä, ja alkoi kirjoittamaan Karjala-kirjojansa (Paavolainen oli syntyjään Kannakselta), ja oli siten osaltaan luomassa suomalaisten romanttista Karjala-kuvaa.