Puolan kansannousuperinteen historiaa: Varsova 1944
Termistö:
AK, Armia Krajowa: Puolan Kotiarmeija, suurin vastarintaliike Euroopassa.
NKVD: Neuvostoliiton sisäministeriön joukot, KGB:n aseistettu edeltäjä, joka myös valvoi puna-armeijan upseerien toimia.
CNN:n dokumenttielokuva: http://www.youtube.com/watch?v=9UumKe0uwwM (viisi noin 10 minuutin osaa)
Saatesanat
Kirjassaan Rising ’44 Norman Davies esittää mitä aerial view-lentokonekatsaus Varsovaan ja sen ympäristöihin paljastaisi 1944 elokuussa. Varsovassa savuaisi kun puolalaiset ja Armia Krajowa taistelevat saksalaisia vastaan, Rokossovskin puna-armeijan yksiköt taistelevat yhdessä Kotiarmeijan kanssa saksalaisia vastaan useista pienemmistä kaupungeista Varsovan itäpuolella, kaupungin ulkopuolella näkyisi Kotiarmeijan joukkoja metsissä ja idässä liikkuisi näitä metsästäviä ja saarrostavia NKVD-osastoja.
Ymmärtääkseen Varsovan kansannousua on ymmärrettävä taustoja: mikä oli yleistilanne sodassa, mikä oli tilanne itse kaupungissa, ja millaista oli ollut elää natsimiehityksen alaisessa Varsovassa.
Kesällä 1944 Saksa oli vetäytymässä idästä puna-armeijan tieltä kun saaliin ja saalistajan osat olivat vaihtuneet, konkreettisimpina esimerkkeinään Stalingradin ja Kurskin valtaisat ja Saksalle strategisesti tappiolliset taistelut.
Kesäkuun kuudes oli alkanut kauan odotettu länsiliittoutuneiden maihinnousu Ranskaan, ja Pariisissa ja Slovakiassa oli nähty saksalaisia vastaan tehdyt kansannousut.
Puola saksalaismiehityksen alla 1939-44
Puolasta oli tuleva ensimmäinen natsien rotuteorioiden laboratorio laajemmassa mittakaavassa, joissa alueen väestön pääosan kohtalona oli työorjan asema, olla helootteina herrakansan hyödyksi. Tietty osa väestöä oli tarkoitus tuhota fyysisesti (kysymys on miljoonista ihmiselämistä), ja tietty osa tuli germaanistaa (joka tässä yhteydessä on natsilainen ilmaus). Viimeisin oli SS:n projekti, joka alkoi Himmlerin Puolan käynnistä kun hän oli nähnyt itselleen aiemmin tuntemattomalla alueella asukkaiden joukossa myös ”arjalaisia” hahmoja. Natsin silmin katsottuna nämä olivat merkkejä germaanisesta perimästä, mutta jotka olivat kasvaneet väärään kulttuuriperintöön. Tästä seurasi SS:n projekti, jonka seurauksena Saksan valtaamilta itä-alueilta alettiin kidnappaamaan lapsia Saksaan kasvatettaviksi. Pelkästään Puolasta lapsia vietiin 50 000.
Hitler kävi Daviesin mukaan Varsovassa vain kerran, ja silloinkin vain ottamassa vastaan voittoparaatin ja ohimarssin. Goebbels kommentoi Führerin tuntoja päiväkirjaansa (Davies: Rising’44 s.85): ”The Führer’s verdict on Poles is damning. More like animals than human beigns, completely primitive, stupid and amorphous. And a ruling class that is the unsatisfactory result of mingling between the lower order and an Aryan master race. The Poles’ dirtiness is unimaginable. Their capacivity for intelligent judgement is absolutely nil. …”
Sanoista tekoihin. Saksan ja Neuvostoliiton vallattua ja jaettua Puolan, Saksa karkotti Puolan länsialueiden väestön perustamaansa Kenraalikuvernementtiin, tapahtuma jota yhden paitsi oivallisimmista, myös älyllisimmän- ja rehellisimmänoloisista, lukemistani 1900-luvun historioista (Mazower: Dark continent) kirjoittanut puolalaistaustainen britti Mark Mazower nimittää ensimmäiseksi rotusodaksi. Käsitettä Puola ei enää virallisesti ollut. Niin Saksa kuin Neuvostoliitto hyökkäsivät puolalaista älymystöä vastaan tarkoituksenaan sen fyysinen hävittäminen ja päämääränä puolalaisen oman, ja omintakeisen, identiteetin tuhoaminen.
Mazowerin käsitteitä seuraillen toinen rotusota alkoi 1941, osana Saksan johtamaa Operaatio Barbarossaa Neuvostoliiton tuhoamiseksi ja Mein Kampfin lupaaman Lebensraumin, herrarodun elintilan, hankkimiseksi idän viljavilta mailta. Tähän liittyi mainittavimpana saksalaisvallan alle jääneen Euroopan juutalaisväestön kaikkinainen fyysinen tuhoaminen, lähinnä Puolaan nyt varta vasten pystytetyillä tuhoamisleireillä (käsite erotuksena jo aiemmin käytetyistä keskitysleireistä).
Varsova
Kaukaa lähelle. Oli hyvin erilaista elää natsivallan alla Brysselissä ja Varsovassa. Lännessä ei tarvinnut pelätä mielivaltaista käytöstä ja jatkuvia sotilaspartioita tai poliisiratsioita, ei ainakaan samassa suhteessa kuin idässä. Brysselissä ei tarvinnut pelätä joutuvansa satunnaisena ohikulkijana ratsiaan ja seinää vasten ja ammutuksi siihen paikkaan vain koska oli siinä, vain koska oli puolalainen.
Saksalaiset kostivat yhden omansa menettämisestä viitenäkymmenenä tai satana, joskus useampanakin uhrina. CNN-dokumentissa ”Warsaw Uprising: The Forgotten Soldiers of World War II” poikasena teloitusrivistöön joutunut S. Anthony Kruszewski muistelee kuinka onnekseen oli sadaskolmas, ja täten säästyi.
Saksalaiset olivat jakaneet kaupungin arjalaiseen puoleen ja ghettoon, samoin väestö oli jaettu puolalaisiin, juutalaisiin ja Volksdeutscheihin (Puolan saksalaisiin), ja jokaisen näistä ryhmistä oli hyväksyttävä osansa: puolalaisilla alistuminen saksalaiseen komentoon ja alati määrällisesti kasvaviin sääntöihin, juutalaisille oli näiden lisäksi laadittu sarja nöyryyttäviä säännöksiä ja kieltoja, jotka näyttivät aluksi manifestoituvan Varsovan koko juutalaisväestön siirtämisenä ghettoon, sekä Volksdeutschin siirtyminen osaksi valloittajana olevaa herrakansaa. Jako oli keinotekoinen, eritoten sellaisessa paikassa kuin Varsova, jossa etenkin juutalaisväestön osuus oli suuri (noin 380 000 reilun 1,4 miljoonan asukkaan kaupungissa, siis lähes 1/3) ja Puolassa asuneen englantilaisen historioitsijan Joanna K. M. Hansonin esittämän Varsovan sosiaalista rakennetta kuvaavan taulukon mukaan, (Hanson: The Civilian Population and Warsaw Uprising of 1944, s. 10, taulukko vuodelta 1931) jossa varsovalaiset on jaettu tunnustamansa uskon perusteella kristittyihin (roomalaiskatolisiin) ja juutalaisiin, josta näkyy juutalaisten kristittyjä vähäisempi, mutta kuitenkin suhteellinen osuus edustettuna myös kaupungin virkamiehistössä. Tämä antaa minusta ymmärtää korkeasta integraatiotasosta. Samoin Davies kirjansa Rising’44 alussa antaa ymmärtää olemassa olleen aivan erityinen varsovalainen identiteetti, jonka sisälle mahtuivat niin katoliset-, juutalaiset- kuin sekaperheetkin. Kaikki oli tietysti toisin köyhässä Itä-Puolassa (nk. B-Puola), jossa juutalaiset asuivat omissa shetl-kyläyhteisöissään. Hanson kuvaa sotaaedeltävän Varsovan sosiaalista kuvaa ehkä tarkimmin ja kuvaa kuinka kauniin, muodikkaan, autoilevan ja musiikin täyttämän flanöörinunelman maisema Nowy Swiatilla vaihtui nopeasti lähiöiden mutaisiin kujiin, puutaloihin ja hökkeleihin, ja autot hevoskärryihin. Varsova oli siis kuten mikä tahansa eurooppalainen pääkaupunki tuohon aikaan. Pianisti Wladyslaw Szpilman kirjoittaa kuinka sota muutti elegantin Varsovan kasvot rähjäisiksi niin että kaupunki menetti hetkessä loistonsa. Pahempaa oli tulossa.
Ensimmäinen lokakuuta 1939 saksalaiset marssivat Varsovaan. Joanna K. M. Hanson kuvaa uutta miehitettyä Varsovaa: Köyhyyttä ja kurjuutta oli nähtävissä joka puolella, sydäntä särkevintä oli nähdä orpolapset kerjäämässä kaduilla. Monet naiset jotka olivat menettäneet sodassa miehensä, joutuivat nyt keksimään jonkinlaista toimeentuloa itselleen ja perheilleen. Hän lainaa Josef Retingerin, pakolaishallituksen lähettilään aikalaiskuvausta: Talojen pihat ja rakennusten sisäpihat oli muutettu puutarhoiksi, kaupungin viheralueet viljelmiksi ja siirtolapuutarhoiksi. Kasviksia on kaikkialla! Ja jatkaa: Samaan aikaan saksalaiset koettivat muuttaa Varsovaa niin saksalaiseksi kaupungiksi kuin mahdollista. Katujennimet vaihdettiin saksankielisiksi,
runsaslukuiset saksalaiset liput ja viirit kertoivat uudesta vallasta: hakaristi näkyi kaikkialla katukuvassa. Samoin katukuvassa näkyivät saksalaisten propagandajulisteet, joiden sanoma oli anti-brittiläinen, anti-puolalainen, anti-juutalainen ja, kesästä 1941 alkaen, anti-neuvostoliittolainen, tai ne kutsuivat puolalaisia työhön Saksaan (Reich). Vastarintaliike vastasi saksalaisten propagandaan öisin omallaan.
Jatkuvat saksalaiset sotilas- ja poliisipartiot toivat oman pelottavan lisänsä katukuvaan. Suurin muutos oli kuitenkin gheton rakentaminen, jonne ahdettiin yli 400 000 juutalaista, paitsi että sinne joutuivat varsovanjuutalaiset, tuotiin heitä pian muualtakin Puolasta ja Euroopasta, aina Kreikasta asti. Vuodesta 1941 vuoden 1943 kevääseen ghettoa tyhjennettiin tuhoamisleireille, ja lopulta vuoden 1943 huhtikuussa ghetto kapinoi. Taistelua, joka oli lähtökohtaisesti täysin tuhoon tuomittu, käytiin kuitenkin noin neljä viikkoa: nääntyneet juutalaistaistelijat ghettoon salakuljetettuine käsiaseineen ja omatekoisine polttopulloineen vastassaan Saksan armeija. He olivat valinneet mennä taistellen ja kun he vielä heiluttivat katoilla Puolan valkopunaista lippua, voi vain kuvitella minkälaisen vaikutuksen he tekivät muihin varsovalaisiin. Kun ghetto oli rakennettu ja etenkin kun se oli tyhjennetty ja tuhottu, se ei jättänyt muita varsovalaisia minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan siitä etteikö sama voisi tapahtua heille itselleenkin.
Kansannousun suunnitelmat ja toimeenpano
Jo Armia Krajowan (AK) edeltäjällä Aseellisen vastarinnan Liitolla (ZWZ) oli pitkän linjan suunnitelmat joihin sisältyi kansannousu (Hanson, s. 57). Puolan Lontoon pakolaishallituksen Kansallisen puolustuksen ministeriön kenraalit Rowecki ja Kukiel kannattivat kansannousua, joka painottuisi Varsovaan ja suuriin kaupunkeihin, mutta AK:n komentaja Puolassa, kenraali Tadeusz ’Bór’ Komorowski halusi aluksi säästää erityisesti Varsovan joutumiselta taistelutantereeksi. Kenraali Rowecki oli helmikuussa 1943 lähettänyt ohjeistuksensa AK:lle aseellisesta kansannoususta saksalaisia vastaan., johon sisältyi painotus suurten ja vaikutusvaltaisten kaupunkien valtaamisen tärkeydestä. Saman vuoden lokakuussa kenraali Kukiel painotti vielä lisää nimenomaan Varsovan takaisinvaltaamisen tärkeyttä, sillä hän näki, että jos ja kun puna-armeija oli tulossa, oli tärkeintä että ei-kommunistiset puolalaiset olivat vapauttaneet Varsovan jolloin tämä vähentäisi sitä mahdollisuutta että Puola joutuisi kommunistien käsiin. Heinäkuussa AK:n komentaja Puolassa, kenraali Tadeusz ’Bór’ Komorowski, pyörsi aiemman kantansa olla järjestämästä kansannousua Varsovassa ja siirtyi pakolaishallituksen kenraali Kukielin linjoille nähdessään tämän perustelut kommunistien uhasta realistisiksi. (Hanson, s. 64). Lopullinen päätös kansannoususta Varsovassa saatiin aikaiseksi heinäkuun 21. ja 25. päivän välillä. Kenraali ’Bór’ ja hänen esikuntansa uskoivat nopeaan voittoon vain seitsemän-kymmenen taistelupäivän jälkeen, ja he myös uskoivat venäläisten ja puolalaisten armeijoiden tulevan kaupungin apuun jolloin suurilta siviilitappioilta vältyttäisiin (Tadeusz Komorowskin haastattelu 1949, Hanson s. 66). Myöskin, kuten Davies osoittaa, puna-armeijan propaganda tuki tätä käsitystä.
Kansannousu alkaa ja elokuun kehitys
Alun perin yöllisenä alkavaksi suunniteltu kansannousu pantiinkin toimeen kello 17.00, keskellä pahinta ruuhka-aikaa. Ajoitus oli monin tavoin onneton sekä sotilaallisesta että siviilinäkökulmasta, yöllisiä yllätysiskuja ei nyt voitu toteuttaa ja täten aloituksen teho kärsi, samoin siviilit jäivät taistelun keskelle ja moni joutui eroon perheestään koko kansannousun ajaksi, mutta AK:n kenraalit olivat pelänneet suunnitelman vuotaneen saksalaisille ja siten ajankohtaa päätettiin muuttaa.
Kuitenkin ensimmäisen taistelupäivän jälkeen suurin osa Vanhasta kaupungista oli kansannousijoiden käsissä, ja kuten Hanson asiaa kuvaa, kun saksalaisten panssarit oli saati karkotetuksi, ja ihmiset näkivät AK:n taistelijoiden valkopunaiset käsivarsinauhat ja saksalaisia sotilaita näiden vankina, tulivat ihmiset ulos taloista ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina taistelemaan.
Ilmassa oli vapauden tuntua kun Puolan lippu nostettiin liehumaan, ja kiellettyä Chopinia soitettiin nyt merkkinä siitä että Puola oli vielä hengissä. Ihmiset riemuitsivat ja olivat veljiä toisilleen, ja AK:n taistelijoita ylistettiin estoitta.
Vanha kaupunki, Zoliborz ja Mokotóv olivat kiinteimmin kansannousijoiden käsissä, mutta samalla näiden menestysten ohella moni vitaalinen tavoite oli kansannousijoilta jäänyt saavuttamatta. Hanson mainitsee että kansannousijat olivat epäonnistuneet saamaan käsiinsä sillanpääasemia jotka olivat elintärkeitä puna-armeijan laskemiseksi Veikselin yli.
Samalla kun Vanha kaupunki iloitsi ja juhli vapautumistaan, sai Hitler kuultuaan uutiset Varsovasta raivokohtauksen ja määräsi kaupungin asukkaineen tuhottavaksi maan päältä esimerkkinä muille, ja ensimmäisinä päivinä saksalaisten toimet näyttivät siltä että Himmlerin välittämät ohjeet otettiin kirjaimellisesti tosissaan. SS-joukot puhdistivat Wolassa talo talolta asukkaat ulos kodeistaan kaduille ja niittivät nämä konekivääritulella kuoliaaksi niille sijoilleen. Wolassa murhattiin nopeasti kymmeniätuhansia ihmisiä. Ochotaan iskivät Kaminskin johtamat RONA-joukot, joita varsovalaiset kutsuivat ukrainalaisiksi. Neuvostoliiton silmissä nämä Saksan armeijan vangiksi jääneistä puna-armeijalaisista kootut antikommunistiset taistelijat olivat, takinkääntäjäkenraali A. Vlassovin mukaan, vlassoviitteja ja täten henkipattoja. Andrey Vlassov onnistui suututtamaan Hitlerin puhumalla saksalaisista vieraina jotka ovat apuna Venäjää vapauttamassa, ja olisi tuskin koskaan saanut Saksan avulla ajettua tavoitteitaan vapaasta Venäjästä läpi. Saksalais-puolalainen puna-armeijan upseeri Mieczyslaw Kaminski sitä vastoin oli, kirjoittajan ymmärryksen mukaan, valinnut toisen tien ja päässyt SS:n RONA-joukkojen komentajaksi. Verrattuna Wolaan Ochotan kauheudet olivat miedompia siinä mielessä että nuoret ukrainalaiset olivat enemmän ryöstösaaliin kuin tehtäväntäyttämisen perässä, eikä samansuuruista massamurhaa päässyt tapahtumaan. Kuitenkin Ochotassakin koettiin järkyttäviä verilöylyjä. Mielestäni kuvaavan esimerkin ukrainalaisten toiminnasta kansannousun aikana teloituksesta selvinneen naisen kertomus (Hanson, s. 89):
"I begged the Ukrainians around me to save me and my children. They asked me if I had anything to buy my life with. I had on me considerable amount of gold and gave it to them. They took it and wanted to take me away, but the German who was directing the execution saw us and would not allow them to. When I begged and kissed his hands – he pushed me away and shouted ‘Quicker!’ … I went to the execution spot holding my right hand to the two small hands of my youngest children, and in the left that of my eldest son. The children were crying and praying; the older seeing the dead bodies cried that we were going to be killed and called for his father. The first shot hit my elder son, the second me and the third my younger child. I fell on the left side. The shot that hit me did not kill. ..."
Saksalaisten improvisaatio loppui vasta 6. elokuuta kun operaation johtoon asettui SS-kenraali von dem Bach (syntyjään Zelewski). Tämä merkitsi Wolan kaltaisten kymmenien tuhansien kerralla murhaamisen loppumista, mutta siviiliuhrien määrä pysyi Daviesin CNN-dokumentissa tekemän WTC-vertauksen mukaan noin kolmessa tuhannessa päivittäin, ja vielä on huomattava jatkuva massiivinen materiaalinen sekä infrastruktuurin tuho.
Varsovalaiset tulivat huomaamaan että kansannousu ei ollut viikon tai kymmenen päivän urakka kuten AK:n esikunnassa oli uskottu. Siviiliväestöllä alkoi olla ongelmia ruoan ja veden saannin kanssa ja kodittomien määrä oli räjähtänyt tuhoutuneiden asuntojen ja saksalaisia pakenevien ihmisten seurauksena. Oli toki myös niitä joilla asunto oli säilynyt ja joilla oli suurehkot ruokavarastot miehitysmentaliteettiin kuuluvan hamstrauksen seurauksena.
Apua organisoitiin julkiselta tasolta parhaansa mukaan, alueilla joilla ei julkista valtaa ollut päättivät asioista talokomiteat. Kuitenkin odotettua pidemmäksi venähtänyt taistelu ja sen synnyttämä inhimillinen hätä aiheuttivat kritiikin aallon kansannousijoita, julkista valtaa, Länttä ja Neuvostoliittoa kohtaan. Osa ihmisistä oli linnoittautunut kellareihin joissa he yhdessä rukoilivat tauotta ja lauloivat isänmaallisia lauluja.
Länttä odotettiin apuun pelastajana ja ihmiset katselivat levottomina taivaalle toivoen näkevänsä siellä Liberator-koneita (CNN-dokumentissa kommentoivaa kansainvälisen politiikan tutkijaa ja historioitsijaa Marek Chodakiewiczia lainatakseni). Churchill näki velvollisuudekseen järjestää Varsovalle apua, mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Mistä tahansa suunnasta asiaa katsoi, oli Varsova kaukana vihollisalueella. Toinen ongelma, eikä aivan pieni sellainen, oli liittoutuneiden keskinäinen yhteistyö. Stalin ei suostunut länsiliittoutuneiden koneiden suorittaa tankkausta puna-armeijan pitämällä maaperällä, kuin vasta lopulta kerran. Roosevelt taas ei halunnut alkaa painostamaan Stalinia asiassa joka ei ollut aivan vitaalinen sodan päämäärien kannalta. Sitä paitsi tavalla jolla Länsi sotaa kävi, tiettyjä uhrauksia Neuvostoliiton suuntaan oli tehtävä. Fritz oli voitettava, mutta mieluummin se tehtiin Ivanin verellä kuin omien poikien. Tästä Stalin tuli ottamaan palkkionsa.
Lentoja kuitenkin tehtiin suurilla Liberator-koneilla kaukaa Adrianmereltä käsin. Reitti oli vaarallinen sillä matka oli pitkä, ja se tehtiin kokonaan vihollisalueen yllä, lisäksi Krakovan seudulla oli Luftwaffen tukikohta. Kun varsovalaiset sitten näkivät Liberatorin taivaalla oli se suuri ilon ja toivon herättäjä kun he näkivät ettei heitä kokonaan ole unohdettu. Tunne oli kuitenkin käytännön merkitykseltään enemmän valheellinen kuin reaalisesti hyödyksi. Leijonanosa apupaketeista putosi suoraan saksalaisten käsiin. Churchillin toimeenpanema ele oli kuitenkin edes jonkinlainen kädenojennus Puolalle jonka kovaa kohtaloa kohtaan hän tunsi sympatiaa. Vastaavasti amerikkalaiset juutalaisjärjestöt olivat yrittäneet saada liittoutuneita pommittamaan keskitys- ja tuhoamisleireihin vieviä junaratoja ja itse leirejä, mutta turhaan.
Samalla Varsovassa alettiin ymmärtää että pelastus tulisi idästä. Ihmiset ymmärsivät myös että puna-armeija olisi heidän ainoa reaalinen pelastuksensa, ja samalla: vaikka se toisi pelastuksen, se ei toisi vapautta. Suhtautuminen Neuvostoliittoon oli tässä tilanteessa vaihtelevaa. Taustalla vaikuttivat niin vuoden 1942 Katýnin paljastus kuin pitkä puolalais-venäläinen vihanpidon perinne. Puolan hallitus yritti epätoivoisesti pitää kommunistit poissa vallasta kun taas osa ihmisistä ajatteli että tämä uusi Venäjä ei ehkä olisi yhtä paha Puolalle kuin mitä tsaarin Venäjä oli ollut. Neuvostoliiton suhteen ilmassa oli toivoa, ihmetystä siitä miksi melkein Veikselin rannalla oleva Rokossovskin armeija ei toiminut aktiivisesti kansannousijoiden hyväksi, ja samalla pahaa enteilevää odotusta.
Rokossovski ja tämän asenne kansannousua kohtaan on yksi tapahtumaa pysyvästi ympäröivistä arvoituksista. Rokossovski (puol. Rokossowski) oli, kuten Norman Davies sen toteaa, tyypillinen rajaseutujen asukas siinä että hänen isänsä, Ksawery Wojciech Rokossowski, oli Puolan maaseutuaatelista oleva junankuljettaja (toisen lähteen mukaan rautatieläinen), joka liikennöi Venäjän keisarikunnan läntisellä alueella, ja oli nainut venäläisen talonpoikaisnaisen, joille sitten syntyi poika Konstanty (ven. Konstantin). Puna-armeijan komentajien joukossa hän oli kuitenkin epätavallinen. Antony Beevorin Berliini 1945:n kuvauksen mukaan Rokossovski erottui muista puna-armeijan lyhyistä, vantterista ja paksuniskaisista kenraaleista, pitkänä ja komeana miehenä jolla oli humaaniutta ja sivistystä. Tai kuten asiaa kuvaa Rodric Braithwaite kirjassaan Moskova 1941: ”Hän oli vankileiriltä taisteluun tuotu herrasmies, joka ei kohottanut kenellekään ääntään ja osasi suudella tavallisia maatuskojakin kädelle.” Näiden kuvausten perusteella Rokossovski oli siis puoliksi puolalainen herrasmies vähemmän herrasmiesmäisen punaisen tsaarin hovissa. Mitkä ikinä hänen henkilökohtaiset tuntonsa kansannousua kohtaan ovat olleet, on jäänyt (sen mitä on tietoni valossa) vain hänen itsensä tietoon tuntoina ja ajatuksina joita ei ole koskaan lausuttu (tai voitu lausua). Voidaan olettaa että Rokossovski ei ollut täysin vapaa toimija vaan riippuvainen Moskovan päätöksistä. Toinen selitys asialle pohjaa siihen käytännön tosiseikkaan että Rokossovskin armeija oli edennyt Valko-Venäjältä saakka hurjaa vauhtia melkein Veikselille asti, ja oli nyt väsynyt ja ilman polttoainetäydennyksiä. Ja taas vastaväitteenä tälle se, että kansannousua kesti kuitenkin kaksi kuukautta. Pieni apuyritys kansannousijoille tehtiin puolalaisen Zygmunt Berlingin johtaman ensimmäisen (puolalaisen) armeijakunnan toimesta. Berlingin joukot tulivat Veikselin yli, mutta olivat riittämättömät lyömään heitä vastassa olleita saksalaisia.
Vanha kaupunki menetetään ja romahdus
Taistelu Vanhasta kaupungista oli alkanut 14. elokuuta, ja se käytiin kaksi viikkoa kestävänä kiihkeänä taisteluna johon kuului intensiivinen saksalainen pommitus. Elokuun lopussa AK:n puolustus romahtaa ja sen taistelijat vetäytyvät viemäreiden kautta puolalaisten käsissä oleviin kaupunginosiin auttaen mukanaan satoja haavoittuneita tovereitaan. Kun saksalaiset saavat Vanhan kaupungin käsiinsä he teurastavat suurimman osan sen asukkaista. Punainen risti puolalaisessa sairaalassa ei pelasta haavoittuneita ammutuksi tai elävältä poltetuksi tulemiselta. Etenkin Vanhan kaupungin menettämisen paitsi keskeisen sijainnin, myös symbolisen merkityksen jälkeen on varsovalaisten vaikea ylläpitää heitä pitkään kantanutta ihanteellisuutta, ja kansannousun tulevaisuus näytti vain mustalta.
11. Syyskuuta alkaen puna-armeija jatkaa offensiiviaan vallaten 16. päivään mennessä Pragan, Veikselin itäpuolisen osan Varsovaa, mutta Berlingin apu-yritystä lukuun ottamatta sen kauemmaksi Rokossovskin joukot eivät kansannousun aikana etene, vaan he saavat katsella kun saksalaiset kukistavat kansannousun ja sen jälkeen, kansannoususta raivostuneen Hitlerin ohjeiden mukaisesti kun Varsova tuhotaan järjestelmällisesti. Wajdan Kanaalissa viemäreihin vetäytyneet puolalaiset AK:n taistelijat harhautuvat jo vallatulle alueelle ja löytävät tiensä pahimpaan mahdolliseen kohtaloon, SS:n käsiin vangittujen tai ammuttujen toveriensa seuraksi. Elokuvaan on piilotettu myös tuomitsevaa arvostelua Neuvostoliiton toimia kohtaan kun viemäreissä hädässä olevat puolalaiset katsovat epätoivoisesti Veikselin vastarannalle, jossa puna-armeija majailee (puna-armeijaa ei itse elokuvassa suoraan näytetä), mutta heidän edessään ovat kalterit.
Toinen lokakuuta Von dem Bach otti vastaan kenraali ’Bór’in antautumisen, ja alkoi Armia Krajowan viimeinen marssi. Onneksi Britannia ja Yhdysvallat olivat ymmärtäneet kansannousun aikana myöntää Armia Krajowan taistelijoille kansainvälisen taistelijan statuksen, ja antautumisneuvotteluissa Saksa oli luvannut kunnioittavansa tätä statusta (mikä on ymmärtääkseni aivan poikkeuksellista suopeudessaan Saksan politiikassa itärintamalla, näin viimeistään Operaatio Barbarossan alettua) ja pitikin sanansa. Antautuminen oli silti kova pala, mutta saksalaisille sitä ei haluttu näyttää, tuolloin 19-vuotias AK:n kuriiri Krysztyna Jarushewik muistelee CNN:n dokumentissa tuntojaan: ”Epätoivoa, epätoivoa… mutta tiesimme että tie edessämme ei tulisi olemaan helppo, joten emme antaneet itsemme vain lyyhistyä maahan ja itkeä. Heikot tekivät sellaista mutta emme me, sen ajateltiin olevan epäisänmaallista.” Hänen puheessaan ’me’ tarkoittaa AK:n jäseniä, toisaalta onkin argumentoitava odottiko siviileitä nyt vielä tylympi kohtalo kuin AK:n taistelijoita jotka olivat muuttuneet bandiiteista ”englantilaiset oikeudet” omaaviksi tunnustetuiksi sotilaiksi. Siviilit evakuoitiin Pruszkówin väliaikaisleiriin, josta heidät kuljetettiin karjavaunuissa eri puolille maata. Karjavaunuun nouseminen oli pelottava kokemus sillä oli kuultu tarinoita, ja käytännössä nähty, kuinka juutalaisten oli käynyt heidän noustuaan saksalaisten karjavaunuihin. Kuitenkin noin 90 000 joutui pakkotyöhön Saksaan ja 60 000 keskitysleireille näkemään Hitlerin Saksan kasvot sellaisina kuin ne näyttäytyivät sen ei-toivotetuille ihmisille.
Neuvostoliitto ei tunnustanut AK:n taistelijan oikeuksia vaan jatkoi heidän kohtelemistaan bandiitteina, ja NKVD metsästi AK:n jäseniä kuin mitäkin natseja, pahimmillaan sulkien heitä Majdanekin tyhjennettyyn keskitysleiriin. Myöhemmin AK:n kolmetoista korkeinta neuvostoliittolaisten käsiin joutunutta johtajaa tuomittiin Moskovassa stalinistisen oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan. Kuten Norman Davies sen asettelee, neuvostoliittolaisille näytti olevan vaikeaa uskoa, että joku voisi olla aidosti antinatsi eikä silti kommunisti.
Neuvostojoukot vapauttivat maan ja syntyi sananparsi ”Päätös kansannousuun ryhtymisestä oli viimeinen itsenäinen puolalainen päätös.”
Story of Polish Underground Staten toinen kirjoittaja ja Puolan historian romanttisen näkemyksen kannattaja Sofia Korbonski sanoo kuitenkin CNN-dokumentin viimeisiksi sanoiksi kansannousun olleen väistämätön: ”It was according to Polish tradition, Polish spirit and Polish soul.”
