IRC-Galleria

Musiikin kauneudesta



The Crash-yhtyeen Teemu Brunila puhui siitä kuinka jokin kaunis taide-elämys saattaa viedä mukanaan, ja sitä aivan päihtyy tästä. Oireyhtymä on nyt lääketieteellisestikin tunnustettu.
Itse en saa näin voimakkaita elämyksiä taiteesta tai musiikista, mutta ajattelin silti kirjoittaa sanan ja toisenkin musiikin kokemisesta.


Taide musiikin ideaalina

Minusta ihanteellista olisi jos musiikki olisi tehty musiikin vuoksi, ei yleisönsä. Se olisi puhdasta taidetta, ilman minkäänlaisia mielisteleviä elementtejä.
Tämä on yhtäläinen ihanne kuin objektiivisuus, se ei toteudu maan päällä, mutta siihen voi pyrkiä; Aristoteelisen hyve-opin mukaan pyrkiä elämään mahdollisimman lähellä ideaalia, pyrkiä siihen olemukseen joka olet sinä ideaalitilassa. Näkisin että m u s i i k i n puolesta taistelevat mm. sellaiset lahjakkuudet kuin Steven Wilson (mm. Porcupine Tree), Mike Patton ja Fredrik Thordendal (Meshuggah).

Ja kun puhutaan taiteesta on mielestäni paras muoto sen kokemiseen yksilöllinen kokemus, jolloin vastaanotat ja nautit siitä rauhassa, ja sen pienetkin nyanssit pääsevät oikeuksiinsa.
Miellänkin helposti yhteyden yhteisöllisenä kokemuksena nautittavan musiikin ja kaupallisen s.o. yleisölle tehdyn musiikin välille.
Yhteisöllinen musiikki tarjoaa suoraviivaisia ja mukaansatempaavia kertosäkeitä joita on helppo seurata häiriöisessäkin tilassa. Tässä ei ole kysymys enää taiteesta vaan olemme saapuneet viihteen puolelle.
Tästä on kuitenkin muutamia alakulttuurisia poikkeuksia kuten mainittakoon tekninen death metal joka on omalle yleisölleen tehtyä yhteisöllisenä kokemuksena parhaiten toimivaa musiikkia, kuulijakunnalleen se on viihdettä ja taidetta, muille usein kumpaisenkin epä-muotoa.


Kansallishengen ja maailmanmusiikin skisma

Paljon musiikistamme pohjaa mustaan musiikkiin, johon ehkä ensin assosioimme rapin, mutta mitenpä olisi rock, jazz ja blues? Elvis oli valkoinen jätkä joka alkoi vetämään mustien musiikkia bändin kera, kyllä, hän rokkasi.
Jazz oli suorastaan vallankumouksellista 1920-lukulaisessa maailmassa, etenkin kansallisen hyytävässä Suomessa jossa kansainväliset yhteydet oltiin saatu kitkettyä minimiin suojaksi vierailta vaikutuksilta. Jazziin yhdistettiin puolimaailma, se yöllinen maailma jossa ylemmät ja alemmat luokat kohtasivat monin intressein, ja boheemit ottivat sen pian omaksi ympäristökseen. Hämyiset jazz-klubit, ja niiden tarjoama lähes valheellisen vapaa maailma, olivat pakopaikka kansallisia arvoja korostavassa valvonnan yhteisössä.


Mustan musiikin vaarat

Ajatusyhteytemme mustasta musiikista rappiin tulee suoraan MTV:ltä. Katutason rapintekijät kutsuvat sitä kaupalliseksi musiikiksi siinä missä kaikkea muutakin radio/musiikkitelevisiokamaa, ja ehkä he ovat oikeassa. Kun kuuntelen 80-luvun rappia se ei kuulosta lainkaan ärsyttävältä. ”Yo-bitch-yo:n” tilalla on usein synkkää, mutta ennen kaikkea elämänmakuista tunnelmaa.
Populaarimusiikkiakin kuunnellessa voi törmätä hyvään rappiin kun vaihtaa asemaksi Groove.fm, ja kun juontajan pallilla istuu aina sympaattinen herra Paleface, pankkiirin poika joka teki nuorena miehenä rohkean valinnan ja päätti käydä yliopistonsa Yhdysvalloissa valtion (=köyhien) koulussa.