Hallitseva konservatiivipuolue PiS oli muodostanut hallituksen useiden populististen ja kansallismielisten pikkupuolueiden kanssa, ja onnistunut osaltaan jäädyttämään suhteet hyytävälle tasolle sekä suhteessa Berliiniin että Moskovaan mm. muistuttamalla naapureitaan jatkuvasti sodasta. Hallituspuolueet ryvettyivät jatkuvasti erinäisissä pikku skandaaleissa ja aina kun puolalaispoliitikkojen lausuntoja pääsi suomalaislehtiin oli kyseessä jälleen jotain typeryyden ilotulitusta (kuten hallituksen lapsiasiamies Ewa Sowinska: Teletapit altistavat lapset homoudelle) ja maassa toimi ääripuolalaiskatolinen radioasema Rodzina Radio Marija joka suolsi yleisölleen juutalais- ja homovastaista sanomaansa. Useat puolalaiset häpesivät silmät päästään maansa maineen puolesta ja monet nuoret pyörittivät päätään sille miten katolinen kirkko vieläkin sai -ja saa- massat liikkeelle.
Tuskin ja PO:n vaalivoiton jälkeen uusi liberaalikonservatiivinen hallitus aloitti välittömästi korjaustyöt Berliinissä ja Moskovassa. Uusi hallitus onkin onnistunut etenkin Berliinin suunnalla. Jotkut skismat tuntuvat kuitenkin enemmän tai vähemmän pysyviltä poikkeavien historiatulkintojen vuoksi tai ovat strategisia (ja sekä että).
Saksan entinen sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhard Schröder, jonka isä oli kaatunut toisessa maailmansodassa itärintamalla, ajoi ystävyyspolitiikkaa Venäjän kanssa. Puolassa tällä nähtiin olevan myös strateginen luonteensa: Euroopan voimakkaimman talouden omaava Saksa hamusi monopolia energiayhteistyössä Venäjän kanssa. Venäjä on perinteisesti kunnioittanut enemmän voimaa kuin pienempiä naapureitaan. Schröder oli valmis tunnustamaan venäläisten mieliksi venäläiset historiatulkinnat, pyytämään anteeksi natsi-Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, ja poseeraamaan hymysuin shakehands-kuvissa niin Jeltsinin kuin Putinin kanssa. Ja venäläinen kaasu virtasi Saksaan. Aloitettiin massiivisen kaasuputkihankkeen valmistelu joka tullee Itämeren läpi Venäjältä Saksaan ohittaen näin Baltian maat ja Puolan, jotka puolestaan protestoivat jäädessään osingoitta suurten sopimuksissa.
Uusi liittokansleri Angela Merkel ja Saksan konservatiivihallitus ovat tehneet hiljaista mutta päättäväistä työtä Saksan vallan kasvattamiseksi, etenkin Euroopan unionin sisällä. Merkel on Schröderiä pragmaattisempi Venäjä-suhteessa, hän on kuitenkin myös kiusallisempi vaihtoehto Puolalle. Merkel ei juuri nöyristele Saksan historian vuoksi, ja hän on lähellä piirejä, jotka ajavat Puolasta sodan jälkeen karkoitettujen saksalaisten asiaa. Puolalaiset vastaavat loogisesti muistuttamalla asioiden syy-seuraussuhteista ja valitettavasti myös natsi-korttia on vilauteltu. Tätä nokankoputtelua Tuskin kuvaan tulo on saanut aisoihin ja normalisoitua Varsovan ja Berliinin suhteita.
Sama näytti aluksi pätevän joissain määrin myös Venäjään, mutta Georgian sota näkyy taas välittömänä suhteiden huonontumisena. Tuskin hallitus oli edeltäjäänsä vähemmän myötämielinen Yhdysvaltain ohjuspuolustuskilpihankkeelle Puolan maaperälle, ja jopa uskaltaui painostamaan Yhdysvalloilta sotilasteknologista avustusta tietäessään Bushin hallinnon ajan ajaa hankkeitään läpi käyvän vähiin.
Venäjän interventio Etelä-Ossetiaan ja muuallekkin Georgiaan sai puolalaiset solmimaan ohjuspuolustussopimuksen pikimiten ja lehdestä saatettiin katsella kuinka ulkoministeri Sikorski tarjosi sopimuksen kunniaksi kollegalleen Ricelle pikarin georgialaista viiniä.
