IRC-Galleria

Miksi sitä ihminen n sellainen ettei osaa luottaa?
Miksi tän maailman on pitänt potkiä päähän liian paljon että ei osaa nähdä metsää puilta?

Miten asiat voi muuttua päälaelleen niin nopeasti?

Miksi mä en osaa nähdä enäää näillä sinisillä silmilläni kuin nöin lapsena?

Miksi Jumala ei pyyhi tätä kyynisyyttä pois mun sisältä?

Jumala, mä pyydän sua kantamaan mua nyt. Kanna mut yli tästä pimeydestä takaisin valoon. Johda sä mut ulos tästä tunnelista mihin mä olen eksynyt.
Anna mulle toivoa ja uskoa taas.
Tee minusta pieni ja itsestäsi minussa suuri.

Aamen.

Jousimiehestä et saa itsellesi ainakaan kumppania, ellei sinulla ole tarpeeksi hyvät lenkkarit. Jousimies juoksee koko ajan, pakoon ongelmiaankin. He yleensä jättävät asiat muiden hoidettavaksi ja lähtevät itse pois. Jousimiehet ovat piikitteleviä ihmisiä. He ajautuvat yleensä joka paikkaan, niin hyvään työpaikkaan kuin seurustelusuhteeseen tekemättä itse mitään, sillä ovat varsinaisia hannuhanhia. Tästä syystä moni vihaa heitä.

MOTTO: "Kato mitä voitin arpajaisista"
TYÖPAIKKA: riippuu tuurista
AUTO: riippuu arpajaispalkinnosta

Tänään kun painan pääni lepoon, odotan herääväni.
Jos näin kuitenkaan ei käy, niin mä toivon että te saisitte sellaisen maailman josta mä unelmoin.
Maailman ilman vihaa, riitaa, väkivaltaa, katkeruutta.

Maailman missä ihmiset rakastaisivat toisiaan.

Maailman mihin jokaisen lapsen olisi hyvä tulla.

Maailman joka on valmis auttamaan heikkoja.

Maailman missä jokainen uskaltaisi hymyillä.

Maailman missä kenenkään ei tarvitsisi pelätä.

Maailman jossa jokaisella olisi hyvä olla.

Maailman josta Jumala voisi viimein olla ylpeä.

Jääkää Rauhaan, tehkää tän maailman eteen jotain. Olette sen syntymästänne velkaa.

Ei kyllä maistuisi työ taa syhtään. Heti kun menee päivä yli 10 tunnin alkaa riepomaan, vaikka silloin pitäisi vasta innostua.
Mutta ei niin ei.

Ei jaksa. Enää.

Mitään.

Kohta kohti konfismaatiota, lomat on lusittu, arbeit macht taas frei... Jee...

Kopioitu stoori

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

ei peipeeh, sä tiesit oikein vain 5 kohtaa, vaikka vastasit 30 kymysykseen. se meinaa että...

sinussa on pissistä 17%. vitu apaattist. kato ny ittees!!! ihme hippi. jos haluat aidosti pissixex, lue meidän sivut läpi päivittäin, irkkaa demin foorumeissa ja rupee muutenkin aktiivisex. nii, ja pistä asiat tärkeysjärjestyksee: 1. kaverit 2. viikonlopunvietto 3. dokaus 4. poikafrendit 5. kaikki muu turha!!!1

http://www.pissismi.org/?sivu=pissismi&alasivu=quiz

Niin että jopa pissi.org tietää tä olevan hippi, siin ei siis oo mitn ihmeellistä.

Niinqu ettäz tidiedätte :P

JOS SAISIT MINUT SINUN HUONEESEEN
LUKITTUNA 24 TUNNIKSI JA SAISIT TEHDÄ KANSSANI IHAN MITÄ VAIN, MITÄ TEKISIT?
JÄTÄ KOMMENTTI JA SITTEN KOPIOI TÄMÄ OMAAN PÄIVÄKIRJAASI
JA KATSO MITÄ MUUT SANOVAT SAATAT YLLÄTTYÄ..
JOS ET VASTAA JA KOPIOI TÄTÄ NIIN OLET VALITTETAVASTI PELKURI..

Alkaa ilta vaihtua taas yöksi, ajattelin jakaa muutaman hiljaisen mietteen tässä vielä ennen unta.
Mä tajusin yllättäen olevani todella surullinen ja jopa hivenen ahdistunutkin Jokelan tapahtumien johdosta. Vaikka tietty puhutaankin vain yhdestä kipeästä yksilöstä nii siltikin tuollainen tuntuu käsittämättömältä. Oikeasti.
Jotenkin luotin enemmä siihen, että tää kansa osaa kasvattaa omansa ajattelemaan asioita itsenäisesti, eikä kopioimaan toisten tekoja/ajatuksia. Tänkin kaverin nettisivut ja kirjoitukset oli täynnä kaikkien muiden ajtuksia kui hänen omiaan. Se on tämnän ajan kirous täm' ykslön korostaminen.

Ihmiset on pitkälti unohtaneet en, mitä on elää yhdessä. Mitä merkitsee yhteisö, oman kansan jäsen, oman kaupungin jäsen, tuttava, naapuri, lähimmäinen. Meillä on tänään niin kiire ettei ehditä edes välittää. Ei edes siitä ihmisestä joka ASUU sun kanssa samassa talossa, samassa rapussa, seinän takana.

Uskallan väittää että tää tän hetkinen vallitseva kylmyys, jota tunnemme kaikkia perheen/tuttavapiiri ulkopuolisia kohtaan johtaa ennen pitkää juuri tällaisenkin kaltaisiin onnettomuuksiin. Kukaan ei välitä. Ketään ei kiinnosta. ENNEN kuin sattuu jotain. Toivon koko sydämestäni että tää opettaisi meille jotain. Opettaisi meitä arvostamaan sitä ihmistä siinä lähellä. Sitä tuttua naamaa joka ulkoiluttaa samaan aikaan sun kanssa aina koiraa, sitä naapurin kiukkuista mummoa joka kärsii yksinäisyydesta, sitä naapurin siwan kassaa joka aina jaksaa olla tekopirteä ja sitä iänikuista pummia joka on aina vonkaamassa sun vaihtorahoja.

En tietenkään itsekään ole mikään malliesimerkki tai mr. täydellisyys tässä asiassa, tiedän että jotkut siellä miettii, ettethän sä itsekään aina sitä tai tätä. Joo, tiedän. Mutta haluaisin edes tehdä parempaa ja tehdä enemmän.

Sydämestäni toivon rakkautta teille kaikille.

Ugh.

Matti

Katsotaan kuinka monta tuntematonta tai tuntemaani ihmistä uskaltaa sanoa ''moi'' päiväkirjaani.
Sit kopioi omaan päiväkirjaan, jos oot sanonu moi.