IRC-Galleria

No niin

Viikonloppu on vietetty jälleen.
Koskahan mä pidän oikeasti sen lupauksen, kun sanon että en mene baariin niin en myöskään mene sinne. En tähän mennessä varmaankaan montaa kertaa, ehkä kerran. Jälleen ottaa aivoon tämä baarireissu, meinaan että kuinka turhaa semmonen voi olla. Naista en sieltä (enää) hae ja morkkis on tällä hetkellä aivan sanoinkuvaamaton - kun päälle vielä lisätään kunnon jysäri, joka tosin on alkanut helpottaa pikku hiljaa. Mutta tää morkkis, se on kyllä mielenkiintoinen ilmiö josta kärsin joka ryyppyreissun jälkeen - viimeisen parin vuoden aikana, vaikka mitään siihen 'oikeuttavaa' en olisi tehnytkään. Se vain tulee. Kaipa se on jotain ennakoivaa vitutusta joka puhkeaa kukkaan viimeistään siinä vaiheessa, kun maanantaina maksan laskut ja huomaan kuinka paljon sitä rahaa on taas mennyt baariin... Ja aivan turhaan. Ei ollut ees kovin hauskaa enää loppuillasta, vaikkakin alkuilta oli erittäin lupaava. Mutta, mä otan iskut vastaan ja koitan keksiä itelleni jälleen syitä, että miksi todellisuudessa olin siellä. Joten, lupaan tässä ja nyt, että en juo hetkeen aikaa pisaraakaan.

Sitten on tämä ikävä. Voihan persiö kun aloin tänään ikävöimään Kikua sieltä Rhodokselta. Sanoin että tämä 'paussi' tekee meille ihan hyvää, kun ollaan edetty suhteellisen nopeasti tässä viime aikoina. Ja olin oikeassa. Osaan ikävöidä ja arvostaa häntä jälleen piirun verran enemmän kun hän on monen tuhannen kilometrin päästä minusta - ja vielä niin monta päivää! Eli kun hän tulee sieltä, niin aion halata, pitää kiinni ja pusutella häntä hyvin hyvin hyvin pitkään... Toisaalta, vaikka on kova ikävä, niin mä olen samalla erittäin onnellinen. Tiedän että mulla on vihdoin joku, joka välittää ja haluaa minua vilpittömästi. Se tekee suhtaumisen asiaan itsellekkin hyvin helpoksi hänen suhteen. Elämä on nyt jopa niin tasaista, että en keksi enää mistä kirjoittaa, kun tunteet eivät laukkaa samaan tahtiin mitä ne teki vielä hetki sitten. Olen tällä hetkellä niin tietoinen elämästäni ja sen suunnasta, että pitäisi alkaa varmaan katselemaan hieman ympärilleen, että saisi jotain kirjoittamisen aihetta - lähinnä syvällisiä ajatuksiani tarkoitan. Se että olen ostanut uuden auton blaa blaa, ei kiinnosta ketään. Jotenkin minusta tuntuu joka kerta kun kirjoitan, niin kirjoitan tänne muille ihmisille enemmän kuin itselleni. Se tunne valtaa mut joka kerta kun tajunnanvirtani lähtee suoltamaan tekstiä tähän blogiin - haluan auttaa muita tuomalla tunteilleni elämän bittiavaruuteen. Elämän tasaisuus näkyy minulla jopa siinä, että emme riitele lainkaan Kikun kanssa. Se on jopa pelottavaa. Meillä ei ole ollut mitään erimielisyyksiä mistään asiasta ja aina me nauretaan - tai ollaan jopa niin onnellisia, että saatetaan tirauttaa onnenkyynel salaa toisiltamme. Mutta silti tästä on niin vähän kirjoitettavaa, se olisi pidemmän päälle hyvin tylsää luettavaa.

ukkonen perkele!



Näin ihanan taksikuskin.
Hän oli noin 50-55 vuotias rouvashenkilö, joka puhui aivan loistavan kuuloista wanhaa porin murretta. Ja hänestä tuli elävästi mieleen oma mummuvainaa. Puhuttiin tillukoista, saaleista ja kahveleista... meinasin käskeä sen ajaa takaisin kotiini että pääsisin vain nukkumaan nuo asiat mielessäni, mutta piru vei jälleen voiton ja pk:ssa sitä sitten oltiin duunikavereiden kanssa.

Elämän ilot lähtee pienistä asioista. Ja olen kiitollinen isälleni siitä, että hän on saanut minut nauttimaan pienistä asioista. Koska muuten saattaisin olla astetta kyynisempi ihminen.

Nyt lähden vuokraamaan Vares kakkosta. tsau =)