IRC-Galleria

Mä oon pitkään luottanut siihen, et sen kurjan ja kivuliaan aikakauden jälkeen tulee uusi, kirkkaampi kausi. Et se tuo mukanaan jotakin onnellista ja upeeta, parempaa kun tää kaikki. Jotakin, niin ainutlaatusta, minkä avulla on sinnitellyt koko sen hirveen ajan läpi. Joten sitä vaan odottaa, että aika kuluis vieläkin nopeempaa. Toivoo, että pääsis taas nauttimaan elämästä. Ja että vois vaan huokasta helpotuksesta.
Se siinä onkin kaikista parasta, kun tietää jälleen olevansa elossa ja huomaa selvinneensä, taas kerran, siitä kaikesta tunteiden pyörityksestä. Sitä vaan tietää, että aina on jäljellä syitä elää ja olla onnellinen. Se on niin sanoinkuvaamaton fiilis.

Sitä elää niillä samoilla, huterilla raiteilla, yrittäen pysytellä pystyssä. Jotenki kaikki tuntuu paljon paremmalta, vaikka tietyt asiat ei katoa koskaan. Edelleen pelkää sisimmässään, sitä, mitä yrittää niin tavattomasti vältellä. Eikä se katoa, se ei häviä sieltä minnekään, vaikka tekisit mitä. Se painaa ja satuttaa sinua ikuisesti, etkä sinä mahda sille yhtään mitään.

Välillä mä en edes tiedä, mitä mun pitäis tehdä täällä. Ehkä mä vain etsin jotakin. Vaikka eikö meistä jokainen etsi aina välillä jotakin. Elämää? Tai rakkautta? Toivossa löytävänsä sen. Mä olen etsinyt jo vaikka kuinka kauan, enkä vieläkään tiedä tarkalleen, mitä se voisi olla. Mutta en mä silti ole heittänyt toivoa menemään. Enkä aiokaan, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Tiedän kyllä, että monet asiat musertavat mut vielä moneen kertaan, ja tiedän, että se sattuu hyvin, hyvin paljon.
Mutta mä en aio päästää irti. Mä en aio luovuttaa. Hoen itselleni joka päivä, että kaikki kääntyy paremmaksi, kunhan jaksan odottaa tarpeeksi kauan. Ja mä uskon siihen, edelleen. Mä uskon siihen täysin. Mulla on mielettömän paha olla, mutta mä en aio hukata elämää itkemiseen. Ei se mulla sitä varten oo.
Tiedän, että se on välillä niin hankalaa olla onnellinen, pienimmänkin asian takia. Mä oon aina ollut vähän yliherkkä. Enkä mä voi muuttaa itseäni, en sitä kuka olen, tai kuka tulen aina olemaan.
Joten, mun täytyy vaan opetella elämään. Ja mä toivon tosissani, että se on sen arvosta.