IRC-Galleria

''Minä rakastan sinua'', hän sanoi ja painoi lämpöiset huulensa vielä kerran poskeani vasten.
''Minäkin sinua'' kuiskasin hiljaa, ja käännyin hitaasti kasvot kulunutta seinää päin. En voinut näyttää suruani, sillä en tahtonut tämän ainutlaatuisen, elämäni ainoan valopilkun murtuvan, kun näkisi minunkin kärsivän. Silloin en kykenisi tähän, en edes hänen vuokseen.
''Enemmän kuin uskotkaan..'' lisäsin nopeasti, yrittäen pitää urhean äänensävyni kasassa. Suljin silmäni, ja yritin maalata pojan sädehtivät, hymyilevät kasvot mieleeni. Näin minä haluaisin hänet muistaa. Näin minä halusin hänet aina muistaa, iloisena ja onnellisena. Vaikka emme olisikaan yhdessä. Olihan tämä viimeinen, yhteinen yömme, joka olisi minun puolestani voinut jatkua ikuisesti. Tai vaikka pidempääkin.

Avasin silmäni. Huoneessa oli hohtavan valoista, mutten silti nähnyt selvästi eteeni. Kuin jonkinlainen sumupeite olisi laskeutunut yllemme. Hetkinen, vain minun ylleni. En tuntenut enää Dylanin käsivarsia ympärilläni, enkä tämän hiljaista hengitystä hiuksillani. Käännähdin äkisti ympäri. Niin se oli, poikaa ei näkynyt enää missään. Vain mytyssä lojuva valkoinen peite oli puoliksi lattialla ja puoliksi sängyn laidalla. Nostin itseni ylös, ja katselin ympärilleni. Ei kai Dylan olisi lähtenyt, jättämättä minkäänlaisia hyvästejä? Vai olisiko? Äkillisesti sumupeite haihtui silmistäni. Jos hän sittenkin huomasi viimeöiset kyyneleeni. Hän ajatteli, että tälläinen lähtö olisi minulle vähemmän kivulias. Mutta jos tämä olisi vähemmän kivulias vaihtoehto, en voisi kuvitellakaan, miltä kivuliaampi tuntuisi. Minua puistatti, en voinut uskoa, että hän oli tehnyt minulle niin. Ymmärsin kyllä, että hän halusi suojella minua, mutta.. Ajatukseni harhailivat. Ne poukkoilivat täysin eri suuntiin, enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Istahdin uudelleen sängylleni ja tuijotin tyhjää vuodetta.
''Dylan, tule takaisin.''

Hätkähdin. Avasin silmäni, jälleen kerran. Huoneessa oli hämärää, kuin aamuyöstä. Käännyin nopeasti katsomaan, oliko rakkaani vielä vierelläni. Hätkähin uudelleen, mutta kolme kertaa kovemmin. Dylan oli poissa, taas. ''Oliko äskeinen vain unta..'' mietin puoliääneen kuiskaten.
''..jos oli, toivottavasti tämäkin on''. Huomasin huoneen oven olevan raollaan, ja jostakin kaukaa himmeästi loistavan valon. Nousin avatakseni ovea enemmän, mutta samassa kuulin kovan paukahduksen. Se tuli aseesta. Luultavasti. Mietin oliko turvallista mennä katsomaan, mitä huoneen ulkopuolella tapahtui, mutta sitten tajusin Dylanin olevan siellä. Hänen täytyi olla siellä. Yhtään enempää empimättä riuhtaisin oven auki ja juoksin hiljaiseen eteiseen. Talosta ei kuulunut enää ääntäkään. Kaukaa loistava himmeä valo, tuli keittiöstä. Kävelin rivakkaan tahtiin nurkan taakse ja katsoin varovasti valoa kohden. Siinä samassa maailmani sortui. Dylan makasi keittiön puisella lattialla, liikkumatta, niin hauraan näköisenä, että pelkäsin hänen murenevan ja haihtuvan ilmaan. Juoksin pojan vierelle ja rukoilin häntä palaamaan. En välittänyt, vaikka verinen lattia likasi käteni ja vaatteeni. Minä välitin vain, ja ainoastaan Dylanista.

Jokin kirkas, pistävä loiste särki silmiäni. En nähnyt eteeni. Tunsin vain tiukan puristuksen ympärilläni ja jonkun hengittävän taas hiuksiani vasten. Huokaisin helpotuksesta, sillä tunsin Dylanin läsnäolon jälleen kerran. Ainakin vielä vähän aikaa.
''Se oli pelkkää unta'' toistelin mielessäni, muistellen viimeyön painajaisia, vaikka tiesinkin hyvästien koittavan pian valveillakin. Käännyin sujuvasti pojan kasvoja kohden, ja huomasin kuinka kyyneleet vierivät Dylanin silmistä hänen pehmeille poskipäilleen.
Silloin painoin vielä viimeisen kerran huuleni, tämän kosteille huulilleen ja suutelin poikaa niin kauan, etten koskaan unohtaisi rakkauden makua.