Tänään tuli mieleen taas elämän katoavaisuus...
Kuinka pienestä asiat ovat kiinni...
Kun tähtäimen läpi tuijotat lintua ja teet päätöksen puristaa lipasinta... Elävän kohtalo on käsissäsi... Vain pienen liikkeen varassa :S
Lapsuudessa sitä ei vielä tajunnut... Sitten ensimmäisen hirven kaadon jälkeen tuli vaihe, ettei vaan voinut ampua... Sitä katsoi ja tuijotti, jopa tähtäsi eläintä, muttei vaan kyennyt tekemään vaikeaa päätöstä....
Nyt se vaihe on tavallaan ohi... Aina kun eläin on tähtäimessä tulee mieleen edelleen sama kysymys: Onko tähän oikeutta? Perusteet on hyvät olleet ja kunnioitus saalista kohtaan säilyy, ehkä jopa voimakkaammin, kuin koskaan ennen..
Vaikka näin eläimistä olenkin puhunut, niin haluan osoittaa nämä pohdinnat toisen käden kautta surmansa saaneiden muistolle...
Erityisesti mummin muistoa kunnioittaen
Vaikka siitä onkin jo aikaa, muisto säilyy yhä voimakkaana...
Mikael