IRC-Galleria

Tunnen suurta ahdistusta, sydämeni kantaa painolastia.
Vääriä valintoja, vääriä ihmisiä

sydämeen sattuu ja taas olen yksin.
Hetken helpotus, mutta elämä on pitkä.
Kyllä mä tiedän, että joskus taas saan kokea sen
ihanan tunteen, miltä tuntuu olla rakastunut ja rakastettu.

Yritin paljon, tämän enempää en yksinkertaisesti jaksa.
Katson kun muut ovat onnellisia, yritän olla onnellinen
heidän puolestaan.

Sisälläni vallitsee suru, alakuloisuus ja yskinäisyys.
Kuunel vierähtää poskelleni ja silmiäni kirvelee,
kuka ottaisi tämän polttavan tuskan pois?

Auttaisiko kukaan jos pyydän?

Ei en halua enään koskaan vaipua masennukseen.
Minua pelottaa.

Paperi kastuu, kyneleet sotkevat musteen.
Vanhoja haalistuneita valokuvia,
miljoonia haalistuneita muistoja.

Onko koko elämä vasta edessä?
Tuntuu kuin sitä olisi jo kuljettu montavuosisataa
suuressa unessa vain harvoin nähtyjä kirkkaita päiviä.

Olenko vasta alussa, mitä minun pitäisi tehdä edetäkseni,
voisinko saada takasin kaiken menetetyn?

Ottaisiko joku minut vielä syliinsä ja halaisi lujaa
lupaisi rakastaa minua ikuisesti ja suojella minua kaikelta pahalta...

toisaalta tiedän että kaikki on vain pelkkää harhaa
hauraan ihmisen läheisyyden kaipuuta
taas muste tahriintuu...