IRC-Galleria

Vuonna 2002 vietin aikuisopiskelijan elämää. Tutustuin syksyllä syntymäpäivilläni mieheen, joka osoittautui myöhemmin olevan kotoisin Kurdistanista, Pohjois-Irakista. Nyt olemme olleet 5½ vuotta yhdessä, josta 3½ vuotta naimisissa.

Monikulttuurinen parisuhde on melkoinen haaste perisuomalaiselle henkilölle. Maailmankuvani oli ennen ollut melko lailla skandinaavis-eurooppalainen. En ollut miettinyt mm. turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ongelmia, en tiennyt mitään instanssista nimeltään Ulkomaalaisvirasto, enkä sen kummemmin ollut miettinyt monikulttuurisen parisuhteen mahdollisuudesta omalla kohdallani jne.

Hämmästyin sitä viranomaisasiointien määrää ja laatua, joka liittyi mieheni statukseen turvapaikanhakijana. Byrokratian rattaistossa pyöriminen toi ulkopuolisia paineita parisuhteeseemme. Tarvitsin ystäviä, jotka olivat käyneet samoja asioita läpi ja joiden kanssa pystyisin keskustelemaan ilman, että he ”neuvoisivat” minua eroamaan maahanmuuttajataustaisesta miehestäni.

Vuonna 2004 löysin Alueuutisista pienen ilmoituksen, jossa kerrottiin paikasta, jossa monikulttuurisessa parisuhteessa asuvat suomalaiset naiset tapaavat toisiaan. Meitä oli 4 naista, jotka tapailivat toisiaan kahvikupposen ääressä joka toinen viikko. Keskuudessamme virisi ajatus laajentaa toimintaa ja ottaa uusia ryhmäläisiä mukaan. Ryhmämme nimettiin pikkujouluna itseironisesti Pizza- ja moppileskiksi. Monet meistä tuntevat olevansa kuin leskiä, kun miehemme joutuivat tekemään pitkiä työpäiviä joko pizzeriassa tai siivoustyössä.

Kumppanuustalo Hannan tiloissa toiminta alkoi vuoden 2005 alussa. Vertaistuki koetaan tärkeäksi ja jopa ainoaksi keinoksi voimaantua arkielämän haasteiden keskellä. Kesällä 2005 ryhmän taustatueksi perustettiin Monikulttuuristen perheiden liiitto – Union of Multicultural Families ry. Yhdistyksen toimintaperiaatteisiin kuuluu mm. kaksikulttuuristen lasten aseman parantaminen.

Vuoden 2006 alussa Pizza- ja moppilesket siirtyivät pienryhmätilojen puutteen takia kokoontumaan Monikulttuuriyhdistys Familia Club ry:n tiloihin Vilhonkadulle, jossa toiminta jatkuu edelleenkin.

Kaksikulttuuristen lasten tukeminen on tärkeätä saada käyntiin nopeasti. Heillä on ongelmia syrjäytymisen takia, he kärsivät huonosta itsetunnosta ja kielivaikeuksista. Useilla lapsilla toisen kotikielen oppiminen on todella vaikeata varsinkin silloin kun heidän isänsä ei ole saanut äidinkielenopetusta omassa kotimaassaan. Näiden lasten huomioiminen on jäänyt vähälle. Ajatellaan, että he ovat suomalaisia, koska toinen heidän vanhemmistaan on suomalainen. Äiti siirtää oman äidinkielensä suomen helposti lapsilleen, mutta isä ei pysty opettamaan omaa äidinkieltään, koska ei itsekään osaa sitä kovin hyvin.

Nämä kaksikulttuuriset lapset tarvitsivat tukihenkilön, joka osaisi opettaa heille isänsä äidinkieltä. Samoin toisen kotikielen opettamista koulussa pitäisi tehostaa perustamalla pienryhmiä. Kaikki eivät saa toisen kotikielen opetusta, koska heidän kotikulmillaan ei ole ”tarpeeksi” samaa kieltä opiskelevia. Ajatellen kaksikulttuuristen lasten tulevaisuutta, yksikin ”vieraskielinen” pitäisi olla syy antaa kieliopetusta. Molempien kotikielten osaaminen on sijoitus tulevaisuuteen ja pääomaa, joka tulee myöhemmin yhteiskunnan käyttöön, kun nämä lapset siirtyvät työelämään.

Samalla täytyy jatkaa suomalaisten naisten tukemista vertaistukitoiminnan kautta ja monistaa toimintamallia valtakunnallisesti. Tukemalla naista/vaimoa/äitiä taataan monikulttuuriselle parisuhteelle ja perheelle sellainen perusta, että se kestää kovimmatkin myrskyt.

Tunnen, että minulla on paljon annettavana monikulttuurisessa parisuhteessa eläville, jotka kamppailevat byrokratian kanssa. Ulkopuolisten paineiden lisäksi on näissä parisuhteissa myös ne sisäiset paineet ja haasteen, jotka koostuvat kulttuurien eroista ja opituista toimintamalleista.