IRC-Galleria

Kävelen pitkin pimeää katua. Katselen taivaalle, joka pursuaa tyhjyyttä, pimeyttä ja tuhansia ja taas tuhansia tähtiä jotka tuikkivat himmeinä tummalla taivaalla. On kylmä ja maa on jäässä. Vaikea kävellä liukastumatta.

Kaukana kuuluu lentokoneen ääni, se nousee. Olisi ihana olla nyt siinä lentokoneessa, menossa kenties etelään tai vaikka kaupunki lomalle Lontooseen tai Pariisiin!

Tuijotan edelleen taivaalle. Ympärilläni on hiljaista. Vain jossain kaukana koira ulvoo karmivan anelevalla tavalla. Näen kuinka lentokoneen valot tulevat esiin kerrostalojen takaa kaukana taivaalla. Ääni kovenee koko ajan, aivan kuin lentokone laskeutuisi. Mahdotonta. Eihän täällä ole lentokenttää lähimaillakaan. Katseeni seuraa lentokonetta herkeämättä, se lentää suoraan edelläni. Ääni kovenee entisestään. Lentokoneen valot näkyvät suurempina, aivan kuin, aivan kuin lentokone oikeasti laskeutuisi. Minulla on pala kurkussa, jonka nielaisen hermostuksissani. Lentokone näkyy koko ajan lähempänä. Äh, näen varmasti näkyjä. Pyöräytän päätäni ja jatkan matkaa katsoen eteeni. Minun on silti vilkaistava konetta.

Sen valot suurenevat koko ajan, ne vilkkuvat. Koira ulvoo entistä lujempaa lentokoneen huminan päälle, joka kovenee koko ajan. Minua alkaa oikeasti oksettaa. Mitä helvettiä se tekee! Nouse tyhmä kone, nouse! Vai mitä jos tänne onkin rakennettu uusi lentokenttä tietämättäni? Ei kyllä siitä olisi ollut jossain juttua! Koneen ääni kovenee ja kovenee ja alan tajuta mitä on tapahtumassa. Konehan putoaa.

Yhtäkkiä jossain alkaa kuulua lapsen itkua ja kuulen kuinka joku kirkuu. Valot vilkkuvat silmissäni entistä suurempina. Taidan oksentaa. Miten tämä voi olla totta! Saman tien älyän, että minunhan pitää juosta pakoon! Käännyn ja alan juosta, järkytyksestä sekaisin, mitä vittua oikein tapahtuu! En saa henkeä. Minä vain juoksen ja juoksen, niin lujaa kuin ikinä olen juossut. En itsekkään älynnyt kuinka nopeasti juoksin.

Kaikki vain vilisi silmissäni. Minne minä oikein juoksin! Minulla ei ollut päämäärää. Miten muka ikinä pääsisin pakoon jos kone oikeasti putoaisi. Odotin vain sitä hirveää jysäystä, joka kuulusi pian kun kone rysähtäisi maahan, räjähtäisi tuleen ja kaikki kuolisivat. Myös minä! En minä vielä halua kuolla! Jalkoihini alkoi sattua. Sattua niin lujaa että olisin voinut kuolla kivusta. Minun on jatkaa juoksemista, PAKKO! Lentokoneen ääni kuului jo niin lujaa, etten erottanut omien askelieni ääniä. Korviini sattui niin paljon, silmiini kumpusi kuumia kyyneleitä, jotka alkoivat valua pitkin poskiani.

Silmissäni alkoi vilkkua. Koko maailma vilkkui. Halusin vain äkkiä olla kotona omassa sängyssäni, ettei mitään kamalaa olisikaan tapahtunut. Ei, minä juoksen niin lujaa kuin eläissäni olen juossut. Kurkkuun sattuu ja tunnen, etten saa enää henkeä. Yritän pysähtyä, mutten pysty! Pääni sanoo että juokse, JUOKSE KUIN HULLU, mutta jalkani haluavat pysähtyä. Koneen kiihtyvä ääni kuuluu nyt niin lähellä että voin jopa tuntea sen.

Vilkaisen taakseni taivaalle, ja juuri silloin, juuri silloin kaadun. Tunnen kuinka lennän metrin ilmassa eteenpäin ja rysähdän jäiselle maalle. KÄTENI! Niihin sattuu! Ja polvet! Katson täriseviä jalkojani, jotka vuotavat polvien kohdalta verta. Käännän äkkiä pääni ja näen sadasosa sekunnin ajan takanani lentokoneen ohjaamon ikkunan. Koneen suuret siivet ja sen perän joka on ilmi liekeissä.

Silloin tuntui, kuin korvani olisivat räjähtäneet kappaleiksi, en kuullut enää muuta kuin lentokoneen jyrisevät moottorit, jotka iskeytyivät maahan aivan takanani. Ja silloin kaikki pimeni. Oli aivan hiljaista. Olinko selvinnyt hengissä? Oliko kaikki unta? Sitten kaikki alkoi muuttua valkoiseksi, ympärilläni ei näkynyt mitään, en nähnyt edes omaa vartaloani, näin vain käden joka ojentui minua kohti tyhjyydestä ja kutsua minua mukaansa.