Kun ajattelee aikaa lapsena, kavereiden kanssa leikkimistä, vanhentumista, alkaa aikuisena ikävöidä niitä aikoja, alkaa ajatella, että mitä jos olisin tehnyt asiat eri tavoin. Että sain olla lapsi vain noin 20 vuotta, aikuisuuteen ja vanhuuteen minut on lukittu loppuelämäkseni. Että en teininä ajatellut, miten kohtelin vanhempiani, en ymmärtänyt, että heillä oli rahapulaa ja halusin kaikkea aina vain enemmän ja enemmän, mutten silti ollut tyytyväinen. Haukuin heitä huonoiksi vanhemmiksi, jotka eivät antaneet minulle ikinä mitään, jotka vain estävät tekemisiäni ja pilaavat elämäni. Aloitin tupakanpolton 12-vuotiaana kavereiden takia, joka johti teiniryyppäykseen, joka johti minut huumeisiin. En ole menneisyydestäni ylpeä, voi kuinka haluaisinkaan elää sen uudestaan, mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että se olisi ajanut minut tähän pisteeseen. Vanhempien kuolemaan, pyytämättä ikinä anteeksi tekojaan ja sanojaan, eikä ikinä ehdi kiittää siitä, miten hyvän elämän he yrittivät sinulle antaa, kun vasta vanhempana tajuaa, että itse sen pilasin. Ystävien menettämiseen oman tyhmän käytöksen takia. Silloin ei voi sanoa, että olisi onnistunut elämässään.
Mutta aina, kun läheisenne kuolee, ajatelkaa hyviä ja huonoja puolia hänestä, koska ilman huonoja puolia ihminen ei ole täydellinen, huonot puolet täydentää hyvät puolet, ja ilman niitä ei ole täydellistä ja ajatelkaa hyviä ja huonoja hetkiä hänen kanssaan, koska ilman huonoja hetkiä ei olisi ehkä hyviäkään tullut, jolloin mikään ei olisi ollut minkään arvoista. Oppikaa arvostamaan sitä, mitä te saatte, ennenkuin menetätte kaiken tärkeän, jolloin ei ole ihmistä, jota antaa sinulle, mitä tarvitset, ihmistä, jota kiität, ihmistä, jonka ansiota kaikki on.
