Onpas taas tyhjä olo... tuntuu ettei jaksais enää edes istua.. saati sitte nousta seisomaan ja nostaa leuka ylös ja hymyillä.. ei ei ei, tää tyttö ei vaan enää jaksa..
Kaikki kaatuu komeesti niskaan samaa aikaa.. tai ei sentään, on se kurjuus sentään sen verran ovela että se iskee uudestaan vasta sillon ku tuntuu että aurinko nousee sittenkin ja jaksais taas hymyillä..
Vaan ei, niin se perkele tulee taas ja vetää maton jalkojen alta..
Tuntuu että pää hajoaa kohta.. ois niin paljon kysymyksiä, niin paljon tiedettävää.. tahtoisin esittää niin paljon kysymyksiä, mutta pelkään vastauksia.. ne kysymykset mitä olen ääneen kysynyt, niihin en oo saanu sellasta vastausta kuin oisin halunnu... kannattaako siis enää edes kysellä, jos ei kuitenkaan halua kuulla vastauksia.
Taas kerran vedettiin matto pienen tytön jalkojen alta.. moneskohan kerta viimeisen puolen vuoden aikana...?
Herää taas kysymys, johon pelkään saavani väärän vastauksen:
Jaksanko enää nousta jaloilleni? Jos se musta riippuu, en. mutta on niin monia muitakin ihmisiä mistä vastaus tuohon on kiinni..
Mulla itselläni ei vaan ole enää voimia nostaa päätä..
Ehkä joskus, jos oikein toivon.. Ehkä.