Mielessä pyörii kovasti toi viikonlopun tapaturma.. Osanottoni ihmisille joille kyseiset pojat oli läheisiä, ystäviä.. Sitä alkaa aina tälläsissä tilanteissa väkisinki miettii et mitä jos seuraavaks onki joku itselle läheinen ihminen joka joutuu lähtemään.. Tällä kertaa riipas lähelle, mitä jos seuraavaks osuukin kohdalle? Onko kaikki saatu sanottua mitä haluaa? Oonko nyt aivan varmasti muistanu kertoa kuinka tärkeitä ystävät ja perhe on? En, en läheskään..
Minkä takia vasta lähdön hetkellä tajuaa toisen ihmisen arvon ja tärkeyden? Miks vasta sillon ymmärtää kuinka korvaamaton joku voi olla?
Sitä vaan pitää toista itsestäänselvyytenä ja kuvittelee ettei se toinen lähde pois koskaan.. Ei sitä tajua, ettei ihminen oo ikuinen.. Jokanen joutuu jossain vaiheessa poistuu, jotkut liian nuorena.. Elämä ei oo reiluu, ei lähellekkään..
Minkä takia se on niin vaikeeta muistaa muistuttaa itselle ja läheisille kuinka tärkeitä ja korvaamattomia ne on? Miks aina niin paljon jää kertomatta?
Ihminen ei oo mitään ilman läheisiä, ilman ystäviä.. Kunpa edes kerran sen muistais niille sanoa, edes kerran, kunnolla, ennen lähtöä.. Miks vasta sillon tajuaa ettei ole toiselle kertonut kuinka välittää kun on jo liian myöhästä?