Mä seison ja katson merta. Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti. Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa. Ja silti... mua pelottaa. Mä tunnen miten mua vedetään sameaan syvyyteen. Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja ja kietoutuu mun valkoisiin reisiin. Mä vajoan. Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo: hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän, läpi kasvien, kuunsäteitten ja kuoleman.