IRC-Galleria

Tuulimyllyjä vastaan täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
Joskus se pelko uniin kulkeutuu

Minun aikani Palasina on ohi. Olen nyt matkalla. Liimaan itseäni kasaan ja matkaan kohti valoa. Mutta tie valoon ja pelastukseen käy aina kadotuksen kautta. Hiljaisena kokoan itseäni pala palalta ja kuljen läpi heikkojen jäiden. Tässä sitä ollaan, valmiina ottamaan ensimmäinen askel.

Kuinka tämä jää kestää? Jaksaako se kantaa minut - ruumiini ja henkisen kärsimyksen, sen taakan joka harteillani lepää? Tunteeko se, kuinka vartaloni nykii oksennuksen voimasta, kuinka päässäni hakkaa pelko yksinjäämisestä, kuinka hataria ovat askeleet?

Keskiviikon jälkeen olen elänyt usvassa. Näen ruumiit unissani, kuulen avunhuudot korvissani ja mietin, kuinka lähellä se kaikki tapahtui. Mietin elämää ja kuolemaa, rakkautta ja vihaa. Kyyneleet eivät tule, eivät sanatkaan. Minut on täyttänyt epäusko, joka on vienyt mielekkyyden elämältä ja mitätöinyt omat ongelmat.

Minusta ei taida enää olla puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle, lääkäreille, psykiatreille eikä terapeuteillekaan. Minä lukittaudun itseeni, kun kukaan ei kuule.