Mulle on varmaan suotu onnellinen loppuvuosi, kun tänäänkään mulle ei ole tapahtunut mitään sellaista, joka olisi saanut mut vajoamaan maan alle. Maa näyttää kannattelevan minua ihmeenkin hyvin, pitkästä aikaa. On kyllä inhottavaa mennä sanomaan näin, kun mistä sitä tietää, vaikka huomenna onnen liekkini sammuu ja käsiini jää vain jäljelle tuhka. Toivottavasti näin ei ole, koska on huomenna sentään jouluaatto! Ja minä en itse toivoisi kyllä kenellekään inhottavaa, surullista tai muutenkaan apeaa jouluaattoa. Joulu on sentään onnellinen juhla.
Kiitettävästi tuota luntakin on satanut näin Joulun alla, vaikka välillä pelkäsinkin että sitä ei pian tule tarpeeksi. Olenhan minä jo kovasti tuolla pellolla kahlannukki koiran kanssa, tehden lumienkeleitä ja sen sellaista. Ja kävellyt Kivihuhalla, katsellen kauniin valkeita peltoja, lumen alle painuneita puita ja pensaita illalla kuun loisteessa. Se näky on kuin satumaisema! On myös ollut iltoja, jolloin pilvet ovat peittäneet kuun ja olen kävellyt täydessä pimeydessä. Vain valkea lumi on minut pelastanut. Koirakin, joka minulla on usein irti, juoksentelee kaukana edelläni, enkä näe sitä välttämättä välillä ollenkaan. Vihellykseni ja nimensä kuullessaan se kuitenkin ymmärtää tulla luokseni.
Eilen viimeksi kävin kävelemässä tuolla "satumaassa", oli minulla koira matkassa, mutta ei taskulamppua, kuten aikaisempina iltoina. Pelko siitä isosta puustakaan ei hiipinyt sisimpääni ja olin muutenkin sellaisella tuulella, että pystyisin kohtaamaan vaikka kenet/minkä siellä yksinäisessä pimeydessä, hankien keskellä. Ja niinhän minä kohtasinkin, mutta se jääköön salaisuudeksi. Sitä ei voi täällä näin julkisessa päiväkirjassaan paljastaa. Ja ne jotka tietävätkin tämän, olkaa hiljaa, kiitos!
Tänä iltana tulee taas se sama retki, pitkä ja kaunis hetki. Kaksi toisilleen kuuluvaa olentoa kohtaavat valkeiden hankien keskellä. Moni voi miettiä, mitä on tekeillä, mutta tätä onnea ei voi katkaista. Maton alle vain lakaista, se herää tyhjyydessäkin ja näyttää tiensä sen kulkijoille.