IRC-Galleria

Meikä täällä hiprakas vaan on ja kuuntelee Rise Againstin Like the Angel-biisiä... Niklas kerran laulo tän kertosäkeen mulle ja monesti tarkotti mulle sen kertosäkeen...

Mä myönnän sen et oon niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen.En jaksa välittää enää mistään...
Tää tunne on ollu siitä asti hereillä ku Niklas kuoli mut nyt se on voimakkain...Tekis mieli vaan oikeesti luovuttaa,koska Niklaskin joutui pakolla luovuttamaan...
Mulla menee jatkuvasti repeatilla ne hautajaiset....Koko ajan välähtää mielessä se valkoinen arkku missä Niklas makaa rauhassa,meidän korujen toinen puolikas kaulassa...

Meillä varmaan on ikuisesti nää puolikkaat kaulassa...Koska mä haluun et kun mä kuolen,niin multa ei oteta tätä korua pois.Mä aion pitää sen ikuisuuksiin asti kaulassa,koska se edustaa sitä mitä mä oon ilman Niklasta. Vaan puolikas ihminen,puolikas sydän,puolikas sielu.

Ja se toinen puoli ihmisestä,toinen puoli sydämestä ja puolikas ihmisestä on Niklas,nyt ja aina.

Mut silti,mä en oo mitään ilman Niklasta.Koska Niklas oli ensimmäinen joka sai mun elämän tuntumaan..Hyvältä.Turvalliselta.Onnelliselta.Ja Niklas sai mussa eläneen rikkinäisen ihmisen kokonaiseksi,ja elämään jälleen.

Kun Niklas kuoli,mä oon vaan katsonut tyhjään.Mä en oo nähnyt mitään hyvää,en oo ollu aidosti enää onnellinen.Tuskin ees hymyilly aidosti.

Koska Niklas oli ainoo,joka oikeasti rakasti mua,ja jota mä todella koko sydämestäni rakastin.
Mä oon luullu joskus rakastavani jotain muuta,mut nyt mun silmät on auennu ja oon tajunnu et Niklas on ollu ainoo jota oon koskaan rakastanut.

Koska mä oisin mielummin ollut se,joka siin valkoses arkus oli,ku että Niklas olis ollu siinä.

Maailma on epäreilu...Miks niiden,joiden kuuluisi ELÄÄ,ja herättää meidät muut horroksestamme ettemme pilaisi maailmaa,pitää lähtee ensimmäisinä?
Mä jaksan joka kerta kysyä tota itseltäni.

Ehkä mä pian pääsen Niklaksen luo.