Mä kuulen eteisestä askeleet,
sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.
Et sano sanaakaan,
tuijotat mun niskaa vaan,
samalla kun mä, leikin nukkuvaa.
Liian usein kaipaan niitä hetkiä,
et saisin yksin nukahtaa ja herätä.
Ei tarvis jännittää,
ja sisintänsä selvittää,
kun ei sitä ymmärrä.. itsekkään.
Mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.
Haluan sun lähelle mutten että kosket.
Ja voi, kun se riittäisi sullekin,
niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin.
Mulle tämä syvä hiljaisuus,
on parempi kuin huono valhe uus.
En voi sanoo suoraakaan,
et 'joo, edelleen ahdistaa',
kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.
Mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.
Mä en vaan pysty sanomaan,
mikä mieltä painaa.
Joo.. ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa.
Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.