IRC-Galleria

Olen sekaisin,
monesta syystä.
Osan syistä olen saanut selvitettyä,
osa on mahdotonta selvittää
Mutta tarvitseeko minun?
Ehkä pääsen elämässä eteenpäin,
ilman että selvitän kaikkea.
Kaikki täytyy käydä läpi, sen tiedän, mutta miten?
Kenen kanssa?
Missä mielentilassa?
Milloin?
Toivon että pian, haluan aloittaa elämäni,
aloittaa puhtaalta pöydältä,
ilman menneisyyden taakkaa, mutta se on mahdottomuus.
Ei, se ei tule tapahtumaan, menneisyys on aina osa minua,
mutta toivon että se ei enää haittaisi minua.
Kun ajattelen menneisyyttäni,
nousee pala kurkkuuni,
tekee mieli huutaa lujaa,
tekee mieli itkeä,
mutta en pysty.
Sillä menneisyyteni on muokannut minusta minut,
ilman sitä kaikkea minä en olisi minä.
Haluatko kuulla selityksen?
Minua hyväksikäytettiin lapsena, henkisesti ja fyysisesti.
Minut alistettiin täydellisesti,
ja sen takia minulla on sairauksia.
Mutta sen takia minusta on kasvanut ihminen,
ihminen joka ajattelee aina vain muiden parasta,
omaa etuani ajan vain jos siitä on muillekkin hyötyä.
Ja siksi tarvitsen sellaisen ihmisen,
henkilön joka ymmärtää, käskee, pitää minun puoltani,
eikä hyväksikäytä minun menneisyyttäni
Kaverit ovat tärkeitä, ystävät vielä enemmän.
Mutta ne joita rakastan,
ne harvat,
heidän puolestaan olen valmis vaikka tappamaan,
mutta vain itseni.
Joskus, kahden rakkaan ihmisen takia,
yritin itsemurhaa,
koska uskoin että olemassaoloni satutti heitä.
Sen asian olen saanut lopultakin selvitettyä.
Ja olen jo ymmärtänyt, että kuolema oman käden kautta ei ole ratkaisu.
Ymmärrän sen siksi,
siksi että veljelleni se oli ainoa ratkaisu hänen mielestään,
siksi että ystävälleni se oli lopullinen päätös.
Eivätkä ne olleet ainoat jotka sen ratkaisun tekivät
Molemmissa hautajaisissa olin kantajana, ja se,
se sai ymmärtämään,
että vaikka olemassaoloni satuttaa joitakin ihmisiä,
niin enemmän satuttaisi sekä heitä että kaikkia muita,
jos minä päättäisin elämäni.
Mutta en halua elää ikuisesti,
helvetti, en ole halunnut elää pitkään aikaan.
Mutta en aio tehdä asian eteen itse mitään,
en vedä ranteita auki,
en hirttäydy,
en tee hammashoitoa haulikolla.
Mutta jos sairastun kuolettavasti,
hyväksyn sen.
Jos kuolen onnettomuudessa,
se ei minua haittaa.
Sillä olen lopultakin ymmärtänyt elämän tarkoituksen:
Se on elää sellaista elämää kuin itse haluaa,
sellaista elämää joka ei satuta muita,
ja josta itse nauttii,
siihen asti kunnes kuolema tulee,
MUTTA EI OMAN KÄDEN KAUTTA!!!!!!!!!!!!
Siksi, että se ei ole oikein,
enkä tarkoita mitenkään uskonnolliselta kannalta,
vaan siksi että se sattuu liikaa.
Itselle sillä ei ole merkitystä,
mutta minä ajattelen muiden etua,
ja vaikka olen yksinäinen,
vaikka maailmassa on vain vähän ihmisiä joilla on minulle merkitystä,
niin on olemassa paljon ihmisiä joille minä merkitsen paljon,
enkä halua heitä satuttaa.
En halua satuttaa ketään,
itseäni satutan fyysisesti vain sen takia,
sen takia että se helpottaa henkistä tuskaa.
Ja kipu on kuin huume:
kun kerran kokeilee, haluaa lisää.
Mutta ehkä olen päässyt siitä ohi,
usein tekee mieli mutta en ole tehnyt mitään.
Enkä kadu mitään, olen tehnyt monta asiaa väärin elämäni aikana.
En pyydä anteeksiantoa, mutta toivon sitä, ja tärkeimmät virheeni olen jo saanut korjattua.
Soitin eilen ehkä tärkeimmän puhelun elämäni aikana, ja pyysin anteeksi,
mutta ensin kerroin totuuden, ja sen jälkeen he sanoivat
"Me ymmärrämme. Ei ole mitään mitä pyytää anteeksi"
Se paransi, ei, ei se parantanut särkynyttä sydäntäni,
mutta se auttoi minua keräämään palat yhteen,
ja toivon että jonakin päivänä tulee joku,
joku joka ottaa palat,
liimaa ne yhteen,
ja tekee minusta taas ihmisen