IRC-Galleria

Se on pieni. Pienempi kuin yksikään asia sitä aikaisemmin. Mutta kaikessa pienuudessakaan, se ei ole merkityksetön.
Se on merkillinen. Niin merkillinen, että sitä jäävät kummastelemaan nuorimmasta vanhimpaan jokainen, joka vaivautuu hetkeksi pysähtyä miettimään.

Ja Minä olen yksi heistä. Kummastelijoista.
Olen niin kummallinen, että merkillinen pieni asia ei melkein kehtaa näyttää itseään Minulle.
Sitä ujostuttaa. Minäkin punastelen. Toisaalta, eikös tässä olla jo vanhoja tuttuja? Miksi siis arastella?
Pienuuttaan se varmaan arastelee. Häpeääni Minä varmaan punastelen. Liekö siinä sen kummempaa.

Jäänmurtajaksi kelpaavat kupponen teetä ja syksyinen sade. Pieni hetki liekkien tanssia sekä kaiken sisäänsä haukkaava pimeys, joka turvallisuudellaan on rakkaampi kuin Äiti milloinkaan.
Ja siellä, hämärän keskellä loistavien liekkien syleilyssä, Pieni Merkillinen Asia hiipii hiljaa huulilleni. Unohtaen kaiken ujoutensa, lämmittäen sisintä kuin kupillinen kuumaa kaakaota.
Unohtaen kaiken ujoutensa, Pieni Merkillinen Asia asettuu huulilleni jähmettyäkseen siihen iäksi.

"Lopettakaa sanojen raiskaus. Minä en jaksa sitä. Olen liian väsynyt."
Kuiskaus kaikuu autiossa talossa vielä vuosikausia myöhemmin. Uusien asukkaiden uniin piirtyy kuva naisesta, joka myrkyn nautittuaan, vajosi hiljalleen kuolemaan. Teemuki kädessään, Pieni Merkillinen Asia huulillaan. Rauhallisena kuin hiutale lunta.