IRC-Galleria

Kaukaiset, turvalliset äänet kulkevat tuulessa. Ne saavat huulet taipumaan onnelliseen hymyyn, silmät vuodattamaan kyyneliä. Kuin katsoisi maailmaa pilviverhon takaa.
Ja se toistuu taas. Uudelleen ja uudelleen, miellyttävänä. Kuin sen tarkoitus olisi tuudittaa uneen. Ihanaan, lämpimään maailmojen välisiin verhoihin.
Ruusun piikit painautuivat vaalean ihon läpi. Elämän eliksiiri jäi jälkeen punaisena virtana.
Tuuli nosti oranssin kesämekon helmaa paljastaen veriset reidet. Nainen hymyile mekon irvistäessä.
Repeämästä pilkotti irstaasti hänen vasen rintansa.
Nainen ei osannut puhua. Ei lausua sanoja kertoakseen miltä hänestä tuntui. Jo aikaa sitten olivat hänen silmänsä palaneet kiinni. Siltikin hän siroine käsineen ja lumivalkeine poskineen oli koko metsän kaunein nainen.
Häntä himoitsivat kaikki pienistä metsän karvaisista peikoista aina jättiläisiin. Mutta häneen ei voinut koskea, ellei halunnut päätyä tuhansiksi palasiksi suon syleilyyn. Tai ainakin niin kerrottiin. Uskoi ken tahtoi.

Eräs muukalainen ei uskonut. Hän himoitsi liikaa tuon nuoren naisen koskematonta vartaloa, hekumallista kaulaa. Ja niitä huulia.

Muukalainen tunsi itsensä suorastaan omenavarkaaksi siellä ruusumetsän kahinaan peittyvässä hetkessä.

Ja nyt nainen tanssi pystymättä kertomaan tarinaansa, jonka voit kuulla henkäyksenä vesilasissa.