Mun isoisä sai äsken sydän kohtauksen. Kun mä kuulin siitä ni mä en itkeny, enkä itke nytkää. Oonko mä shokissa? Ehkä, ehkä en. Tosin on siihen osannu jo varautua. Vanha ihminen jota nykyinen lääketiede on pitäny väkisin hengissä. Se vaan kärsii ku sen ruumis hajoo sen päältä. Nyt sitä ei enää satu eikä tunnu pahalta eikä edes vituta yhtää. En mä itke koska mä en oo surullinen ettei siitä tunnu enää pahalta. Mä en oo sadisti. Sillä on lapsenlapset. Sillä on vaimo ja koti ja eläke ja kaikki mitä vaa vois elämältään haluta. Ainut mitä siltä enää puuttuu on kuolema. Se on jo voittanu koska se saavutti elämässä kaiken mitä voi saavuttaa, tai ainaki kaiken oleellisen. se on vaa ajan kysymys koska se kuolema tulee. Niinku meillä kaikilla. Nyt se on kuollu. Me jäätii tänne. Se ei itke me itketää. Sillä ei enää oo ikinä paha olla meillä kokoajan.