IRC-Galleria

Ihminen on aina pyrkinyt saamaan uutta tietoa ympäristöstään, sillä kuten sanonta kuuluu, “ihmisen suurin pelko on tuntemattoman pelko”. Siispä ihminen pyrkii vähentämään tietämättömyyden tuomaa pelkoa ja hämmennystä hankkimalla tietoa ympäristöstään. Näiden premissien nojalla voisi siis päätellä, että ihminen saa mielenrauhaa ja tyydytystä aina, kun on oppinut jotain uutta. Mutta vain siihen hetkeen saakka, kunnes päähän syntyy seuraavat kymmenen uutta kysymystä parin aiemmin ratkaistun tilalle.

Jotkut myös sanovat, että blondeilla on aina hauskempaa, ilmeisestikin viitaten siihen, kuinka tyhmät ja yksinkertaiset ihmiset eivät joudu potemaan maailman ihmeellisiä ja pelottavia kysymyksiä. Sen sijaan he voivat nauttia elämästään aistillisin tavoin: kuunnellen hienoa musiikkia, näkemällä yksinkertaisen kauniita asioita, tuntemalla seksin tuomat tunteet, haistamalla tuntemattomien ihmisten tuoksut bussiterminaalissa, maistamalla maailman makuja.

Mutta jos kerran blondeilla on aina hauskempaa, miksi sitten muut, ”fiksummat” ihmiset sitten kiduttavat itseään lisäämällä tiedonnälkäänsä? Luulisi nyt fiksumman tietävän paremmin. Voi olla että he nauttivat haasteesta, tai haluavat kenties nähdä, kuinka pitkälle pääsevät selvitellessään maailman vaikeita arvoituksia. Toisaalta sekin on mahdollista, että he eivät yksinkertaisesti ajattele dilemmaansa, tai ainakaan osaa reagoida siihen millään tavalla. Ehkä he vain keskittyvät nykyisiin ongelmiin ja vasta ne ratkaistuaan katsovat kohti seuraavia.

Uskon, että kaikki ihmiset luovat alitajunnassaan ikään kuin illuusioita mielensä muuriksi, jotta he säästyisivät niiltä tietyiltä pelottavilta faktoilta, jotka voisivat potentiaalisesti murtaa heidän ajatusmaailmaansa. Uskon myös, että jos ihmisen moraalinen maailmankuva murtuu tai häiriintyy hänen tiedostettuaan jonkin ikävän faktan, kyseisen henkilön identiteetti myös heikkenee. Sama koskee myös niitä henkilöitä, jotka ovat luvanneet itselleen lopettaa tupakoimisen, mutta ovatkin sitten sortuneet ja pettänyt itsensä ja omat odotuksensa. Itselleen tehdyn lupauksen rikkominen heikentää identiteettiämme vahvasti, ja on helposti verrattavissa siihen, kun joku huomaakin alitajuisesti salaavansa ikäviä asioita itseltään, ja joutuu ottamaan ison iskun vakiintuneisiin moraalisiin arvoihinsa. Joillakin voi kestää hyvinkin pitkään uusien moraalisten arvojen sisäistämisessä ja omaksumisessa.

Niinä hetkinä, kun oma henkilökohtainen maailmankuva murtuu, on lyöty olo, ja tuntuu jotenkin petetyltä. Näihin salattuihin asioihin voidaan laskea esimerkiksi se, kun ei ikinä haluta näkevän vaikkapa koiranpentuihin kohdistunutta väkivaltaa, vaikka loppujen lopuksi ”söpön” uhrin tuntema tuska on mitä luultavimmin sama kuin rumalla kalalla. Uskon, että monet turkistarhausta protestoivat ihmiset eivät ole ikinä tulleetkaan ajatelleeksi kuinka paljon yleisempää kalanpyynti on. Siinähän sitä kärsimystä vasta onkin, tuhansien kalojen hidas kuolema jonkun kalanpyyntialuksen kannella, kaikki saman verkon vankina. Mikä ikävintä, kaikki kokevat sen kuolintavan, mikä on monelle ihmisellekin kaikista kamalin: hukkumiskuoleman. Mutta koska turkistarhauksessa kärsii ne kaikkein söpöimmät eläimet, se saakin eniten huomiota ja kritiikkiä. Siitäkin huolimatta, että turkistarhaus on melko ekologinen tapa tuottaa vaatteita.

Mutta voisiko sen luokitella hyväksi asiaksi, että salaamme itseltämme näitä kamalia asioita? Onhan sekin totta, kun sanotaan että joskus valehteleminen on oikein. Miksei se voisi olla oikein kohdistuessaan omaan mieleen? Monet ihmiset tuntuvat saavan voimaa elämäänsä itsensä petkuttamisen avulla. Esimerkiksi ne, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ja ovat saaneet kuulla meediolta, että rakkaallansa ei ole hätää tuonpuoleisessa. Meedio toimii tässä tilanteessa vain eräänlaisena auktoriteettina ja samalla apurina, joka auttaa uskomaan vaikeisiin asioihin. Meedion tarkoituksena on myös osoittaa rakkaansa menettäneelle, ettei hän ole sekaisin päästään kun uskoo, että rakkaansa on paratiisissa kaikkeine hupeineen ja elämyksineen, ilman huolen häivää.

Vaikka sitä kuuleekin mitä oudoimpia selityksiä ja lohdutuksia traagisen tilanteen tullessa, niihin silti tahtoo uskoa. Niihin on pakko uskoa. Sillä kun on menettänyt jotain tärkeää, ja toivo ja elämisen halu ovat alimmillaan, on luonnollista, että ihminen hakee lohdutusta saadakseen voimia jatkaa elämistä. Oli lohtu mikä tahansa. Itsekin pohdin näitä asioita joita salaamme itseltämme suojellaksemme itseämme, ja silti teen sitä itsellenikin. Joka päivä kymmeniä, ellen satojakin kertoja. Se on osa ihmisen luonnetta, jolle järki ja logiikka jäävät monesti heikommaksi osaksi. Jos olisin tästä lähtien aina vilpitön itselleni joka asian suhteen, olisin luultavasti ennen pitkää huomattavasti surullisempi, kuin mitä nyt olen.


Tieto lisää tuskaa, valheet eivät. Ainakaan jos ne osaa pitää salassa, itseltään tai muilta.