IRC-Galleria

Lainasin tänään kirjastosta ihan ohimennen Oopperan kummituksen ja katoin sen mummilla. Hyvä elokuva, tykkäsin erityisesti naispääroolin esittäjästä. Hän osasi näytellä todella kauniisti ja aidosti. myös aikakausi iski minuun kuin kuuma veitsi voihin. 1800- luvun Ranska. Mekot, puvut, lavasteet, meikit... Kaunista.

En koskaan oikeastaan ole ymmärtänyt sanaa juoni, mutta jos se kerran tarkoittaa elokuvan tapahtumien kulkua (reaktioita ja vastareaktioita ;) ) niin kyllä mä sitten tajusin sen ihan okei. Phantom oli kyllä totaallisen erilainen ku mitä olin ajatellut. Mielikuva oli kohtelias ja oppinut henkilö. Sellainen V (V for Vendetta).
Totuus oli kuitenkin hieman karumpi. Kaltoin kohdeltu herra, joka joutuu peittämään vääristyneet kasvonsa naamion taakse. Ja tietenkin, rakkaus. Hän rakastuu nuoreen naiseen, joka on kiinostunut toisesta, mutta, joka myös rakastaa tämän naamiomiehen ääntä. Ääntä, joka tunkeutuu alitajuntaan vastustamattomasti. Ääntä, joka saa rakastumaan ja uskomaan keijuihin. Kaunista.

Siitä syntyy tarina muistoissa eläneen rakkauden ja musiikin enkelin taistelu upean äänen omaavasta naisesta. Kaunis, musiikin omaava tarina ja toteutus vielä uskomattomampi. Kyyneleitä, iloa, hämmenystä, voitontahtoa ja musiikin huumaa. Ooppera saa aivan uuden käsitteen.