runoblogi jatkuu...
Taidan olla ainoa, jolla on uskoa.
Kaunis ajatus, kaunis sielu, kätkee syvimmän epäonnen.
Uudestaan katkeruus vaipuu meren syviin uomiin.
Heijastuu häivähdys eilisestä sun silmien luomiin.
Kipuun pitää vain tottua, kuin myös siihen et vedessä on turha hengittää.
Kerran yritin kiduksitta vetää henkeä, mut hukuin, vajosin, hajosin.
Pinnalle ei kukaan mua auttanut. Nauroivat ja iloitsivat vain.
Pohjaan asti putosin, hukuin, mut jokin voima mut sai sieltä ylös nousemaan.
Näytin kaikille et minussa on voimaa. Ihmetys oli suuri.
Älkää koskaan aliarvioiko ketään, minäkään uida en osannut ja pintaan pääsin
omin avuin.