Taas tuntuu että elämä on vain tahmaisessa mudassa rämpimistä.Räpiköin eteenpäin vain pysyäkseni jotenkuten muiden mukana, ilman päämäärää, ilman tarkoitusta. Millään ei ole mitään syytä.Ei syy-seuraussuhteita. Palelee vain koko ajan, palelee sisältä päin. No, onneksi on sentään musiikki täyttämässä tyhjää oloa ja koira sylissä auttaa pitämään palan kurkussa iltaan asti. Vasta peiton alla pimeässä, muiden nukkuessa, saa itkeä pahan mielen tyynyyn ja aamulla taas olla kuin kaikki olisi hyvin. Ottaa se tuttu naamio kasvoille. Hymyillen läpi helvetin. Kyllä mie teille vielä näytän.Te perkeleet. Te "kauniit ja rohkeat". *pthyi* Vihaan teitä niin puhtaasti, koko pienellä sielullani. Vihaan, vihaan, vihaan ja vihaan. Koska olen katkera, etten koskaan saanut valita, olisinko kuten te. En kuitenkaan olisi valinnut teidän elämäänne, koska se on vielä enemmän teeskentelyä kuin minun elämäni. En jaksaisi varoa sanomisiani, etten vain paljastuisi. En jaksaisi olla pintaliitäjä. Tarvitsen syvällisempää seuraa. Kiitos vain.