Musta jotenkin tuntuu, että mä olen mun serkkujen jalkojen alla. Ne haluaa pitää mut siellä, kohtelee mua kuin pikkuista jota pitää paapoa ja tarvittaessa hiukan piikitellä, kunhan se ymmärtää asemansa HEIDÄN ALAPUOLELLAAN.
Kun merkkasin itseni parisuhteeseen, Anne koki velvollisuudekseen tulla huorittelemaan mua kommentteineen kaikkien nähden siihen alle. Myöhemmin se pyysi anteeksi ja pyyteli et kattoisin et kaikki kommentit tuli varmasti poistetuksi – hah.
Teininä olin kaiken aikaa vain teini. Koin, ettei mulla ollut nuoren ikäni takia arvoa, ja he olivat niin hiton aikuisia. ”Sä olet ihan fiksu ikäiseksesi” – ehkä ton piti olla kehu, mut mulla oli sellainen olo, et ne halus vaan näyttää mulle kaapin paikan.
Jari aliarvioi mua kaiken aikaa.
16-vuotiaana tutkin hirveästi aihetta päihteiden käyttö ja huumeet. Kertasin ääneen tietojani, ja Jari totesi ääneen: ”Sä tiedät aika paljon huumeista” ennen kuin se korjasi: ”Tai siis LUULET tietäväsi.” Olen heille aina vain pieni serkku, jota pitää pyytää säälistä seuraksi ja jolla ei ole kavereita. Se on ihan pihalla ja aivan käskettävissä.
Nyt kaiken aikaa sen suurin tehtävä on huudella kaikille, millainen HUORA mä olen. Se luettelee, mitä mun kannattaa tehdä tai ei kannata tehdä. Se lukee kaiken mun Fabon seinältä ja tulee mulle kertomaan, mitä mä saan kirjotella ja mitä mun pitää sieltä poistaa. Samaan aikaan se kuitenkin kuittailee omissa kommenteissaan miten hiton lortto mä olen. Excuse-moi, näenkö ristiriidan?
Mitä mä voin tehdä, et ne saisi pienen näpäyksen? Miten mä pääsen niistä irti?
Uusimmat blogimerkinnät
- Voisko kelloja siirtää taaksepäin noin vii... 19.10.
- [Ei aihetta] 04.04.
- Pariisin kevät - tämän kylän poikii 19.07.
- Mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa 04.06.
- Mimmoset idiootit kissoja ottavatkaan? 03.06.
- [Ei aihetta] 28.05.
- Soul Sisters 25.05.
- Annoin puhkoa nahkani 21.05.
- Tiietteks 17.05.
- Yee Yee Yee 28.04.