IRC-Galleria

Aina kun pää taas nousee
kohti aurinkoa vaikeuden jälkeen,
kun aamu sarastaa,
voi kun se elämän maku on niin vahva,
melkein tyrmäävä

Mihin tämän elämänhalunsa kanssa joutuu...
pää menis, veis mennessään,
mutta kroppa ei kaikkea enää kestä.

Onko tämä sitä elämän totuutta,
jota on katsottava silmiin?

Tältäkö se tuntuu?

Mieli lentää,
tuntuu kumman hyvältä ja tyhjältä yhtä aikaa...

Missä ne murheet ja huolet on?

Eiväthän ne mihinkään ole kadonneet,
tuntuvat vain jotenkin
niin kaukaisilta ja yhdentekeviltä.

Tekee hyvää huomata aina aika ajoin,
maailman pyörivän ihan ilman minuakin...

Minusta tuo ihmisen pienuus on mukavaa.

”Se on jo tuttu
Korkeampi Voima

Samalla tuttu, läheinen
ja silti niin vieras, kaukainenÂ…

Tuli,
tuo Voiman Liekki
sisälläni palaa
tunnen senÂ…

välillä pieneksi hiipuen
ja taas voimansa tavoittaen,
ääretön, suunnaton.

Rakas ja tuiki tuntematonÂ…

Välillä jo luovuttaen,
toivoni heittäen
keskeltä pimeyden ja yksinäisyyden,
sain vihdoin kohdata sen.

Enää siitä luovu en.

Tuo Liekki Rakkauden Ikuisen.”

Etsijän tie on yksinäinen,
niin kuin kaikkien.

Toiset eivät sitä koskaan
huomaa lain.

Itsekin luulin kulkevani
kera rakkaimpien,
vaan eihän se ole niin, ei.


Jokainen oman polkunsa tallaa,
omista jaloista tulevat jäljet sen.

Välillä joku tukien,
rinnalla kulkien, osan matkaaÂ…

Ei väliä sillä kuka tuo joku on.

Enkeli kenties,
hän auttaa ohjaten, tukien, lohduttaen…
ja taas jaksaa jatkaa
sielunsa matkaa
päämääränä Suuri Tuntematon

Se sattuu,
irtipäästäminen
kehittyminen.

Päästän irti, irrotan otteeni
jostain jonka luulin tuntevani.

Ennen ajattelin,
ilman tätä en elää voi.

Nyt paremmin tiedän,
Edessäni on uusi, tuntematon.

Koska sen opin,
mitään ei voi ihminen omistaa?

Ei toisen sielua käteensä puristaa,
ei vaikka kuinka haluaisi.

Kun nyrkin avaa,
vain tyhjää sisällä sen.

Rakkaus,
hetki ja silti ikuinen.