IRC-Galleria

Leijun, tyhjän päällä...
Hetki, humauksessa ohi, silti kestää ikuisuuden...
Kohta on siirron aika, hyppy tuntemattomaan...
odotan vielä tovin, nautin tästä olemattomuudesta, rauhasta...
tyvenestä ennen myrskyä, kerään voimia.
Vedän syvään henkeä,
se on menoa nyt.

Kumman haikea olo, sydän kippurassa... en tiedä miksi... silti kohti valoa....

Jokaisen talven sydämeen
kätkeytyy värisevä kevät,
ja jokaisen yön hunnun alla
odottaa kirkas huomen.
*Kahil Gibran*

Siunatkoon elämä sinua hyvillä ystävillä.
Ja että oppisit olemaan hyvä ystävä itsellesi.

Että kykenisit matkaamaan sielussasi paikkaan,
jossa on syvää rakkautta, lämpöä, tunnetta
ja anteeksiantoa.
Muuttakoon tämä sinut.
Muuttakoon tämä toiseksi kaiken, mikä sinussa on
kielteistä, etäistä tai kylmää.

Niin että ymmärtäisit todellisen intohimon,
toveruuden ja yhteenkuuluvuuden merkityksen.
Että osaisit arvostaa ystäviäsi.
Että olisit heitä kohtaan hyvä ja auttavainen;
ja että he soisivat sinulle kaiken sen
siunauksen, haasteen, totuuden ja valon,
jota matkallasi tarvitset.

Ettet milloinkaan vetäytyisi syrjään,
vaan pysyisit aina suloisessa yhteydessä
anam caraasi.

John O'Donohue: Anam cara (ystävyyden ykseys)

*Näillä kelttiläisen viisauden sanoilla
toivon sinulle ystävyyden siunauksia*

” Se minulle näytettiin
ja pois jälleen riuhtaistiin.

Kaunis näky sieluuni syöpyi,
symboli Rakkauden
tähän päivään, hetkeen
yli aikain kurottaen,
kertoen Rakkaus ei ole kadonnut, ei.

Sen lahjaksi sain,
nyt ymmärrän sen,
Symboli Voiman,
Rakkauden.

Minä kolme liekkiä vieläkin
silmissäni näen,
käsilläni kurkotan
ei niihin mitään jää.

Ympärillä on tyhjää, pimeää.
Valo sisältä kajastaa,
liekkien loimu on ihanaaÂ…

Sisäinen palo
minua kuljettaa.

Symboli minulle annettiin,
se sydämeen asti laitettiin.”

Kun katson elämääni,
itseäni vuosien varrella,
tuntuu kuin olisin ollut
kymmenen vuotta itseltäni kadoksissa,
elänyt ikään kuin itseäni vastaan.

Viimeiset vuodet
ovat olleet koettelemusten ja kasvun aikaa.
Suuria menetyksiä, vakava sairaus, josta pelastuin.
Silloin jouduin kohtaamaan oman kuoleman pelkoni.

Miksi se kuolema on niin surullista ja pelottavaa?

Vähitellen olen huomannut todellisen minän
kurkottavan esiin sydämeni sopukoista.
Ilolla otan hänet vastaan.
Tunne on sanoin kuvaamaton.

Olen löytänyt sen polun, jota haluan kulkea.

Helppoa se ei ole, kivikkoa ja esteitä riittää,
mutta se kannattaa.
Onhan minulla reiki apuna matkallani.

Huomisesta ei koskaan tiedä,
tärkeintä on tämä hetki tässä ja nyt.

Selvänäköisyys, se häiritsee itseä.
Olisi kiva kun ei näkisi ihmisistä niin paljon,
olisi helpompaa, ehkä.

Siihen sain hyvän neuvon; älä katso niin tarkkaan.

Voi niitä enkeleitä joita tielleni on annettu,
olen heistä kiitollinen.

Koen olleeni itsekin joillekin ihmisille se tärkeä apu,
lenkki parempaan, käsi johon tarttua...

Kun tiet eroavat,
en osaa olla tuntematta haikeutta, ikävää...
Iän myötä se on kuitenkin helpottanut,
kun aavistan asian jo etukäteen.


Tunteet ovat niin pinnassa.
Miksi, en ymmärrä sitäkään.

Sydämessäni on niin paljon rakkautta,
tuntuu kuin se ei kelpaisi.
Ei se missään alennusmyynnissä ole,
sitä en tarkoita.
Kiukuttaakin, kun ei kelpaa.

Aikoinaan rakensin valtavan muurin ympärilleni,
ei tullut itkua, ei sen puoleen rakkauttakaan.
Pelkään että teen saman vielä uudestaan.

Aina kun pää taas nousee
kohti aurinkoa vaikeuden jälkeen,
kun aamu sarastaa,
voi kun se elämän maku on niin vahva,
melkein tyrmäävä

Mihin tämän elämänhalunsa kanssa joutuu...
pää menis, veis mennessään,
mutta kroppa ei kaikkea enää kestä.

Onko tämä sitä elämän totuutta,
jota on katsottava silmiin?

Tältäkö se tuntuu?

Mieli lentää,
tuntuu kumman hyvältä ja tyhjältä yhtä aikaa...

Missä ne murheet ja huolet on?

Eiväthän ne mihinkään ole kadonneet,
tuntuvat vain jotenkin
niin kaukaisilta ja yhdentekeviltä.

Tekee hyvää huomata aina aika ajoin,
maailman pyörivän ihan ilman minuakin...

Minusta tuo ihmisen pienuus on mukavaa.

”Se on jo tuttu
Korkeampi Voima

Samalla tuttu, läheinen
ja silti niin vieras, kaukainenÂ…

Tuli,
tuo Voiman Liekki
sisälläni palaa
tunnen senÂ…

välillä pieneksi hiipuen
ja taas voimansa tavoittaen,
ääretön, suunnaton.

Rakas ja tuiki tuntematonÂ…

Välillä jo luovuttaen,
toivoni heittäen
keskeltä pimeyden ja yksinäisyyden,
sain vihdoin kohdata sen.

Enää siitä luovu en.

Tuo Liekki Rakkauden Ikuisen.”

Etsijän tie on yksinäinen,
niin kuin kaikkien.

Toiset eivät sitä koskaan
huomaa lain.

Itsekin luulin kulkevani
kera rakkaimpien,
vaan eihän se ole niin, ei.


Jokainen oman polkunsa tallaa,
omista jaloista tulevat jäljet sen.

Välillä joku tukien,
rinnalla kulkien, osan matkaaÂ…

Ei väliä sillä kuka tuo joku on.

Enkeli kenties,
hän auttaa ohjaten, tukien, lohduttaen…
ja taas jaksaa jatkaa
sielunsa matkaa
päämääränä Suuri Tuntematon

Se sattuu,
irtipäästäminen
kehittyminen.

Päästän irti, irrotan otteeni
jostain jonka luulin tuntevani.

Ennen ajattelin,
ilman tätä en elää voi.

Nyt paremmin tiedän,
Edessäni on uusi, tuntematon.

Koska sen opin,
mitään ei voi ihminen omistaa?

Ei toisen sielua käteensä puristaa,
ei vaikka kuinka haluaisi.

Kun nyrkin avaa,
vain tyhjää sisällä sen.

Rakkaus,
hetki ja silti ikuinen.