Torstaista tähän päivään on ollut aika vaikeita ja tuskaisia välillä. Ollaan Siivikkalassa kun vanhemmat reissussa ja en vaan pysty oleen ajattelematta Ulpua. Odotan koko ajan, että koska mamman pieni ilopilleri saapuu hääräämään koneen eteen tai tulee sänkyyn masun päälle nukkuun ja kehrään.
Tätä ei voi kukaan ymmärtää, mun on niin hirveä ikävä! Nyt on tullut vielä kauheat omantunnon tuskat, että mitäs jos, mitäs jos jotain olisi vielä voinut tehdä. Eikö Ulpun pitänyt olla kuolematon, senhän piti olla mun kanssa aina. Ulpu joka aina lohdutti juuri oikeaan aikaan.
Voi rakas...
