IRC-Galleria

Naiset tietävät jääkiekosta kaiken. Tämä on erään naisen kertomus jääkiekon
ihmeellisestä maailmasta.

Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni muiden kanssa. Voit
luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen perehtynyt aiheeseen varsin laajasti.
Kävin 70-luvun lopussa yhdessä Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti
perään toisessa Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt Jääkiekkoa
useita kertoja Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään
istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja pelaajia.
Heille ei kuitenkaan ole varattu numeroituja paikkoja. Paikkoja on vähemmän
kuin pelaajia. Osa pelaajista joutuukin istuimen vapautumista odotellessaan
säntäilemään aidatulla kentällä. Aitauksessa olo on tehty mahdollisimman
vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja pelaajien
jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät. Lisäksi toisen
joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi. Hän on se
huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut yrmy mies, joka
jauhaa koko ajan purukumia. Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan
aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää ketään
lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita isoilla
hanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä, eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin, mutta siitä
joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan myöntää yleensä näkövammainen,
mustavalko-paitaan sonnustautunut mies, kutsumanimeltään Mulkku. Jos Mulkku
ei ole päässyt aitaukseen, häntä saattaa tuurata myös Dorka taiPelle.
Pelaaja saa istua privaattiaitiossa kuitenkin vain pari minuuttia
kerrallaan. Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin aitaukseen tönittäväksi
ja kampitettavaksi.

Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan. He
seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen laatikoideneli
maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi. Aitauksessa vuorollaan
olevat pelaajat koettavat osua näihin raukkoihin mustalla kumikiekolla,jota
lyödään em. mailoilla.

Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla on kaksi
tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava em. mustaa
kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla maalivahtiin, vaan
kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava salamannopeasti. Mikäli
katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu, hänen on
huudettava mahdollisimman kuuluvasti "paitsio". Mikäli katsoja kannattaa
toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä tahansa, kunhan huutaa kovalla
äänellä. Esimerkiksi "Öööh-haa-möää-haa" on suositeltava huuto.

Katsojien toinen tehtävä on tunnistaa pelissä mukana olevia vähemmistöjen
edustajia. Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi päteviä tunnistamaan
esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja. Pelin edetessä useaa
pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja reippailla
"homoo-o-o"-huudoilla.

Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella mielenkiintoista, kun ymmärtää
pelin juonen.