Joskus sitä vaan oikeasti pysähtyy ja alkaa miettimään kaipaako aikaa ennen tätä?
Tavallaan jokainen hetki minkä uhrasin kaikelle muulle kuin itselleni, harmittaako minua?
Harmittaako mua se, että tipun silloin joskus niin korkealta?
En häpeile tunnustaa että joskus mietin, että jos asiat olisivat toisin menneet olisinko onnellinen. Kaikista ihaninta on kumminkin tieto siitä että ihmiset menneisyydestäni eivät vihaa minua. Ainakaan varsinaisesti.
Olen onnellisempi kuin koskaan elämässäni ja juuri se saa minut pelkäämään, että menetän sen kaiken niinkuin viimeksikin. Mutta tiedän, että taistelematta en luovuta, jos joskus tulee sellainen tilanne.