Heräsin kylmään tuulenvireeseen, joka kiusasi paljasta selkää. Peitto makasi lattialla sekavana myttynä. Ikkuna oli unohtunut auki ja hakanen kilkatti hiljaa ikkunanpuitteita vasten. Aamun tunsi vasta häilyvänä, harmaana usvana taivaanrannassa ja hyytävän kylmässä syysilmassa maistui jo mätänevä maa. Syksy on kuoleman aikaa. Marras tarkoittaa kuolemaa, tuumin hakiessani turhaan villasukkia sängyn alta.
Kahvitahrat vaaleassa paitapuserossa huomasin vasta keittiössä, mutta en jaksanut välittää. Väsymys tuntui luomissa raskaana ja ylitsepääsemättömänä.
Äiti oli taas nukahtanut sohvalle. Viinilasin pohjalla kellui hukkunut banaanikärpänen. Asettaessani viltin paremmin äidin päälle, hän tuhahti unisesti, muttei osoittanut sen kummempia heräämisen merkkejä. Auringon valo hivuttautui hiljalleen keittiön ikkunoista ja muodosti verhojen raoista suodattuvia kuvioita seinän maisemamaalaukseen. Jäin katsomaan tunteettomana uuden päivän alkamista.
Alakerrasta kuului räminää ja hiljaista sadattelua. Äiti oli pudottanut mukin ja tumma kahvitahra imeytyi lähtemättömästi vihreään mattoon. En sanonut sanaakaan, vaan keräsin posliininsirpaleet rikkalapioon, jonka tyhjensin lähtiessäni roskakoriin. Hiljaisuus oli saman värinen kuin tahra matossa, tummanruskea. Ruskea on oikeastaan lämmin väri, eikä hiljaisuudessa varsinaisesti ole mitään pahaa. Tänä aamuna siinä vain sattui olemaan pistävän kylmä sävy.
Bussissakin oli hiljaista. Väsyneet ihmiset joko nuokkuivat unisina tai tuijottelivat apaattisena harmaata esikaupunkia likaisen lasin lävitse. Osittainen työpaikkani ruokakaupassa takasi pienet lisätulot opiskelun ohella. Koulukirjat olivat tulleet liian kalliiksi, mutta äiti oli tahtonut minut lukioon. Kaupassa ei ollut paljoa asiakkaita näin syysloman aikaan aamuisin. Täytin hyllyjä vuoroni loppuun saakka, vilkuillen kelloa tahattoman usein.
Kello oli ehtinyt kahteen iltapäivällä ja ilmakin hieman lämmennyt, joten päätin kävellä kotiin. Vastaantulevat ihmiset eivät Helsingissä edes huomanneet yksinäistä 16 vuotiasta kävelemässä laitakaupungilla. Katselin liikenteen hälinää tummien hiusteni takaa, kädet mustan villakangastakin taskuissa. Ei minussa mitään niin erilaista ollut, kuin muissa. Olin vain yksi tyttö muiden joukossa. Luovien elämäni läpi, vain hieman varoen.
En ole yksinäinenkään. Koulussa löydän aina oman porukkani, jos viitsin vaivautua. Tai kyllä joku ainakin tulee oma-aloitteisesti luokseni juttelemaan läksyistä tai seuraavasta viikonlopusta ja bileistä, joihin en kuitenkaan osallistu. Silloin tällöin en jaksaisi esittää sosiaalista ja liittyä seurueisiin, joissa on aina se kovaääninen tyttö ja se, joka aina löytää jotakin valittamisen aihetta. Mieluiten olisin yksin omien ajatusteni kanssa, jossain aivan muualla, kaukana karusta asvalttimaailmasta ja kaupunkilaistuneesta yhteiskunnasta.
Kotona odottaa pelkkä tyhjyys. Äiti on lähtenyt töihinsä asunnonvälitysfirmaan, josta kukaan ei ole koskaan luultavasti kuullutkaan. Palkka riitti juuri ja juuri kahden elättämiseen, mutta omat tienestini paransivat taloutta. Kovin usein ei ollut varaa ostaa juuri sitä uusinta uutta, muttei meistä näkynyt köyhyys päällepäin. Monilla meni huonomminkin.
Pöytäliinan vahakankaaseen oli sulanut reikä. Sen oli aiheuttanut kaatunut kynttilä. Siitäkin tuntui olevan niin kovin kauan. Se tapahtui silloin kun ei vielä ollut hiljaisuutta. Ääntä kaikui sen sijaan koko talo, riitelyn ääntä. Olin itse kaatanut kynttilän suutuspäissäni.
Siitä alkoi hiljaisuus. Koska olinkaan viimeksi kuullut äidin puhuvan minulle.
Ripsiväri oli päivän aikana rapissut silmien alle ja sai minut näyttämään alakuloiselta. Koitin pyyhkiä sitä pois, mutta onnistuin ainoastaan levittämään sen rumiksi viivoiksi poskipäille. Kirosin itsekseni ja säikähdin, kuinka käheältä ääneni kuulosti. Käytön puutteessa se kai kuihtuisi kokonaan pois, enkä voisi enää laulaa edes itsekseni.
Piirongin laatikosta pursuivat ulos lukuisat lyijykynäpiirrokset. Kaikki pelkkiä luonnoksia. Olin aivan liian perfektionisti jatkaakseni niitä pidemmälle. Tuntui etten koskaan saanut ilmaistua ajatuksiani paperille, kuin olisin tahtonut. Äiti osasi, muttei ollut jaksanut piirtää enää aikoihin. Hän vain teki töitä enemmän kuin koskaan.
©Rosa Heinonen