IRC-Galleria

Kevään kutsu

Istun sairaalan odotushuoneessa ja tuijotan ulos. Ulos katsominen vapauttaa minut tympeästä arjesta, sairaalan kankeista seinistä ja kuoleman haaleista verhoista, sekä desinfiointiaineen tuoksuisilta käytäviltä. Juuri alkanut kevät on ihanin asia mitä on tämän vuoden aikana tapahtunut. Vaaleanpunaiseen kukkaan puhjenneet kirsikankukkapuut ympäröivät sairaalaa ja ne tuoksuvat ihanilta. Minua hymyilyttää, kun lapset leikkivät iloisina läheisessä puistossa. ”Mikäs sinua noin paljon hymyilyttää?” ääni sanoo edessäni ja minä nostan katseeni.

Siinä hän oli, nuori mies pitkine hopeineen hiuksineen ja verenpunaisine silmineen. Katsoin häntä suu auki. Miten ihmeessä hän voi lentää? Sairauteni tekee minulle varmasti temppujaan. Suljen silmäni ja hengitän syvään. ”Hei oletko kunnossa?” Hän kysyy ja laskee kätensä pääni päälle. Avaan silmäni ja astun nopeasti taaksepäin. Onneksi odotushuoneessa ei ollut vielä muita. ”Kuka ihme oikein olet ja miten voit lentää!?” kysyn ihmeissäni ja hän hymyilee. ”Olen kuolema.” hän vastaa ja suuni loksahtaa auki. Ei voi olla totta, ajattelen ja istun sohvalle. ”Sinä et voi olla totta!” huudan hänelle. ”Sinä et voi…se on mahdotonta!” huudan ja päässäni alkaa pyöriä. Nousen ylös, mikä ei ole maailman paras mahdollinen idea ja pyörryn saman tien hänen päälleen.

Kun heräsin, olin omassa huoneessani, lääkärit olivat kaiketi tuoneet minut tänne. Toivoin aamuisen olevan unta, mutta jäin kuitenkin miettimään häntä. Hänen kalpean vaalea iho ja lempeä ääni. Ei hän ollut sellainen millaiseksi jokainen poika kuoleman kuvittelee, mutta hän oli komea, suorastaan kaunis. Nousin vuoteestani ja menin ikkunan luokse, tuijotin kaukaisuuteen. Katsoin vain eteenpäin ja haaveilin. Tunsin pienen tuulenvireen kasvoillani ja hän tuli eteeni, minä säikähdin, mutta avasin suuni ”Oletko kunnossa…minähän kaaduin päällesi, vai kuinka?” Hän katsoi minua ja nolostuin. ”Minä olen kyllä kunnossa, mutta oletteko te?” hymyillen hän kysyi ja minä nyökkäsin. Hän kääntyi poispäin minusta ja tuijotti puita.

Seurasin häntä vierestä, kun hän katsoi kaukaisuuteen. ”Kauniita, eikös?” sanoin kysyen ja hän katsoi minua. ”Kyllä, erittäin, mutta miltä ne tuoksuvat?” Hän kysyi ja katsoin häntä ihmeissäni. ”En ole koskaan tuntenut tuulta kasvoillani tai haistanut näiden puiden tuoksua.” Tulin surulliseksi, hän ei voinut kokea samaa, kuin minä. Vastasin hänelle iloisesti, että vielä joskus hän saisi tietää ja hän hymyili. ”Mikä onkaan nimesi, minun nimeni on Akai.” hän sanoi. ”Minun nimeni on Misaki…hauska tutustua.” ojensin käteni.

Kerroimme elämästämme toisillemme. Olimme erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia. Hän otti minua käsistä ja sanoi ”Pidä lujasti kiinni, vien sinut kauniiseen paikkaan.” Minä säikähdin, mitä hän tarkoitti kauniilla paikalla? Lensimme ilmassa ja minä puristintiukasti itseäni häneen. Laskeuduimme puiston keskelle, pienelle aukiolle. Katsoin ympärilleni, niin kaunista, ajattelin. Hän laski minut maahaan ja kostea nurmikko kutitteli jalkojani. ”Halusin, että näet saman kuin minä.” Akai kertoi ja minä istuin nurmikolle. ”Siitä on niin kauan.” sanoin ja aloin itkeä, kuin viisivuotias. Hän istui viereeni ja halasi. Tunsin iloa ja hymyilin itkien.

Aloin tunnustella ruohoa ja laitoin selälleen maaten, katsoin taivaan tähtiä, olin onnellisempi, kuin koskaan. Hänkin alkoi tunnustella ruohoa, mutta hänen ilmeensä ei juuri muuttunut. Tunsin jälleen surua häntä kohtaan ja halusin jo pois. ”Akai…voidaanko me jo lähteä?” kysyin ja hän nyökkäsi, nosti minut syliinsä. Saavuimme ikkunalleni ja menimme sisään. ”Misaki…” hän sanoi ja halasi minua. ”Minä olen täällä saattamassa sinut tuonpuoleiseen, et elä enää kauan.” Hämmästyin suunnattomasti. ”Mitä…miten…minä en halua!” huusin ja työnsin hänet kauemmas. ”Mene!” huusin ”Häivy…en halua sua tänne!!” Heitin häntä tyynyllä ja aloin itkeä, en halunnut kuolla vielä. Hän tuijotti ja huusin ”Inhoan sua Akai…häivy…haluan olla niin kuin ennenkin…mene!!” hänen silmänsä olivat enemmän pelokkaat, kuin pelottavat ja hän lähti.

Meni monta päivää ja minun olotilani huononi, vanhempani kävivät ja he sanoivat, että kipu on vain väliaikaista ja paranen pian, mutta kasvoilla näin totuuden, minun aikani oli tullut. Halusin kovasti ikkunalle ja huutamaan anteeksi, mutta en päässyt sängystäni ylös. Miksi ajoin hänet pois, hän ei tehnyt mitään väärää? Oloni vain huononi ja huononi, tunsin väsymyksen ruumiissani. Haluan elää, haluan pyytää anteeksi häneltä, en halua kuolla vielä. Odotin hänen palaavan, mutta epäilin suuresti. Keräsin voimani ja nousin istumaan, joka paikkaa särki. Nousin seisomaan ja kävelin ikkunan luo, avasin sen ja huusin anteeksi kurkkusuorana, huusin yhä uudelleen ja uudelleen. Kaaduin lopulta lattialla ja hengitin raskaasti. ”Akai…a…anteeksi.” sanoin ja hän oli siinä. ”Misaki…kestä vielä.” Akai sanoi, nosti minut syliinsä ja istui ikkunalle kanssani. ”Misaki…haluan, että jäät elämään…” hän sanoi ja puristi kättäni. ”Annan voimani sinulle.” Tunsin kuinka oloni vahvistui hieman. ”Olen saanut tarpeekseni työstäni.” hän sanoi ja hänen silmiensä hohde ei ollut enää niin kirkas, vaan haalea. ”Me emme ehkä näe enää koskaan, mutta minä rakastan sinua, kiitos.” samassa putosin hänen sylistään lattialle ja hän katosi auringonnousuun. Makasin lattialla ja katsoin ulos, kyyneleet valuivat silmistä ja nukahdin.

Asetuin pian kouluelämään, elämäni oli palannut normaaliksi. Lääkärit puhuivat ihmeparantumisesta ja aikamoinen ihme se olikin. En koskaan voi unohtaa häntä. Silmät olivat punaiset kuin veri ja hopeat pitkät hiukset. Niin ihmeellinen ja kaunis hän oli. Käyn joka päivä viemässä puiston aukiolle kukkia. Pistän nurmikolle makoilemaan ja katson taivaalle. On kauniin sininen taivas ja lintuja lentelee ympäriinsä. Kuulen askelia puiden luota ja nousen seisomaan, nuori mies seisoo puun luona ja haistaa kukkia. ”Oliko sinulla ikävä…Misaki?” hän kysyy ja juoksen hänen luokse itkien.

By: Marika.T (minä)