IRC-Galleria

Hän nosti katseensa, mutta toinen oli jo kadonnut varjoihin. Jäänsinisten silmien katse nousi hitaasti ylös taivaalle, missä alkavan yön ensimmäiset tähdet sytyttelivät lamppujaan. Hiljainen huokaus, jonka hiipuva lämpö nousi hitaasti kiemurellen kohti tummenevaa taivasta, karkasi hänen huuliltaan. Mutta kukaan ei tulisi vastaamaan siihen hiljaiseen, kaipaavaan kutsuun, jonka tuo huokaus piti sisällään. Valkoinen, lähes olematon sirppi nousi hitaasti esiin vuorenhuipun takaa. Hiljainen kyynel. Yksi ainoa tietään hapuileva kyynel löysi tiensä jäänsinisen silmän nurkkaan ja sitä myöten poskelle. Kalpea valo sai pisaran hohtamaan hopeaa, mutta hän ei nähnyt sen yksinäistä kauneutta. Mieli lipui hiljalleen pois siitä maailmasta, se nousi kohti kuun valaisemaa taivasta. Hän katsoi ylös jonnekkin kaukaisuuteen, minne kukaan muu ei ylettäisi. Siellä hän olisi turvassa, suojassa. Kyynel vaelsi lyhyttä tietään yhä alemmas, kunnes pysähtyi leualle. Jäänsiniset silmät eivät rävähtäneetkään tyhjän, kaipaavan katseen voimasta ja mieli irtaantui hiljaa, hitaasti kuin yön varjo. Hopeinen pisara epäröi hetken, kunnes viimein tipahti alas ja yhä alemmas. Pehmeästi kyynel putosi hohtavalle hangelle ja viileä, toiveikas tuuli kuivasi hänen poskensa. Mutta ei hän ollut enää siellä, jotta olisi voinut tuntea kolean yön kasvoillaan, jotta olisi tuntenut miten valkea lumi peitteli hitaasti jäädyttäen hänen varpaitaan. Tähdet tuntuivat sykkivän uutta elämää, jonka vain hän voisi saavuttaa. Kukaan ei koskaan saisi tietää. Kukaan ei enää muistaisi. Sinne minne hän oli nyt matkalla, ei kukaan voisi kurkottaa ja kiskoa häntä takaisin. Hän jättäisi kaiken, sillä lopulta se muuttuisi merkityksettömäksi. Hangella hohti nyt jokin. Kiiltävän hopeinen kyynel, jonka suru oli jäädyttänyt paikoilleen, lepäsi hiljaa lumella. Tähdet hiljenivät. Pimeys laskeutui. Kaipaus oli tukahduttanut liekkinsä. Hän oli kotona.