IRC-Galleria

Inspaa! Kirjotan:

Mä seisoin dösärillä ja kylmä marraskuun viima lennätti keveitä lumihiutaleita, jotka takertu mun pitkiin, vaaleisiiin hiuksiin. Mä näin dösän lähestyvän; 72. Ei, ei vielä se, jota mä odotin. Aina mä tuun liian aikasin dösärille ja joudun odottamaan ainakin kymmenen minuuttia ylimäärästä. Mun kädet etsiyty syvemmälle hihoihin tuulen navakoituessa entisestään. Ois varmaan pitäny laittaa lapaset... Mä katsoin taas eteenpäin ja toivoin numeron 623 ilmestyvän näkyviin mäen takaa. Kello ei ollut edes puolta kuutta ja jo nyt oli näin pimeetä. Katulamput loi kellertäviä kaistaleita mustaan ilmaan ja autojen kiiluva katse tuijotti tiivisti takaisin mun vihreistä silmistäni. Toinen dösä; 53. Mä vaihdoin jalkojeni asentoa ja huokasin syvään. Harmaa pilvi kiemurteli hetken mun kasvojen edessä, kunnes haihtui ja sulautui illan tummaan verhoon. Mun silmät seurasi miten 53 jarrutti ja seisahtui pysäkille. Bussista hyppäsi ulos pieni tyttö, joka juoksi dösärillä seisovaa miestä kohti huutaen iloisesti ”Isi, isi!” Mies nosti tytön käsivarsilleen ja naururypyt loistivat hänen silmäkulmissaan kuin pienet auringot. Mä tunsin miten kyyneleet hiipivät hitaasti mun silmiin. Elämä teki pilkkaa antaessaan mun nähdä miten mies suukotti nauravaa tytärtään poskelle ja laski tämän maahan. Käsi kädessä he lähtivät kävelemään kohti tienristeystä ja paritaloja vesitornin vieressä. Mä annoin kuumien vanojen kulkea pitkin mun kylmettyneitä poskia. Pelkkä ajatuskin mun faijasta sai mut itkemään hiljaa. Tänään mä olin saanut puhelun, jota mä olin pelännyt koko elämäni ja silti mä seisoin nyt tässä dösärillä menossa tanssiharkkoihin, enkä sairaalaan… Mä joskus hämmästyn itsekin omaa itsekkyyttäni ja sitä miten välinpitämättömästi mä reagoin asioihin, vaikka normaalisti tulisi järkyttyä ja huutaa ääneen se iänikuinen kysymys, että miksi. Mutta tässä mä nyt olin ja itkin faijaa, joka on maannut sairaallassa aamusta asti heikossa hapessa keuhkosyövän lannistamana. Ihan ku tässä ei olis tarpeeks ongelmia ennestään, vaan mun piti vielä kokea rakkaiden ihmisten kärsimys omana tuskanani. Mä olin vihainen maailmalle ja itselleni, mutta samalla pohjattoman surullinen, sekä peloissani tulevaisuudesta. Mitä jos isi ei selviydy? Olihan se polttanu jo ykstoista vuotiaasta asti ja vaariki kuoli viis vuotta sitten tähän samaan sairauteen, jonka kanssa faija nyt taisteli elämästään. Ja yhä mä seisoin dösärillä menossa tanssiin. Ohi ajavien autojen ajovalot valaisi mun kasvoja ja sai vuotavat kyyneleet kimaltelemaan surullisesti. Sitten se tuli näkyviin; 623. Mä nyyhkäisin ja pyyhin nopeasti silmäni takin hihaan, ennen kuin viittasin dösää pysähtymään. Sairaala olisi toisessa suunnassa ja ajatus faijasta vuoteessa, happilaitteeseen kytkettynä sai mut epäröimään. Bussi hidasti ja pysähtyi sihahtaen. Mä näin silmissäni faijan makaamassa arkussa, kalpeana ja elottomana. Mä kuulin lääkärin ääneen kaikuvan korvissani ”Hän taisteli monta viikkoa, mutta syöpä oli ehtinyt edetä todella pitkälle…” Mä suljin silmäni hammasta purren, etten purskahtaisi uudelleen itkuun. Ovi avautui, kului hetki ”Tuletko sä vai…?” kuskin ääni särki mun kuvitelman ja mä avasin silmäni ”Anteeks, väärä bussi.” 623 sulki ovensa ja kiihdytti alamäkeen. Punaiset takavalot kiiluivat närkästyneesti illassa, mutta mä olin jo ehtinyt kääntää selkäni.

P.S. Tällasta ei siis oo oikeesti tapahtunu, kuha vaa kirjottelin jotai ;3