IRC-Galleria

Mitä matkalla näin



Kesken päivän kiireisen, makaa vanhus paareilla vavisten. Koko olemus pelkoa heijastaa, hän tarraa ohitse kulkevaan. Yhtä vanha on saattaja, tämän vanhuksen ainoa auttaja, kertoo tarinan meille, vanha juttu, yksin asuva on tämäkin minun tuttu.

Siinä kauan sai maata kun mietittiin mistä tilaa vihdoin keksittiin. Ylipaikka ja kaihdin eteen vain, siitä käytäväpaikan tämä potilas sai.

Kului aikaa tästä tunti tai kaks, tunsi vanhus olonsa huonommaksi. Rintakipuja, nitroja, nitroja tuokaa, näin melkein tajuton potilas huokaa.

Samassa hän jo harhoja kuulee, miesvainajan luokseen tulevan luulee. Näkymättömiin käsiin tarraa hän kiin, vie, vie minut mukanas taivaisiin. Näin uskottiin mekin, hyvä on näin, he yhdessä nousevat taivasta päin.

Vaan ei. Tippa suoneen, elvytys, letkut laitettiin, näin kuoleman valta taas taitettiin. Kesti kauan kun potilas tajusikaan tämän maiseman matkansa jatkuvan vaan. Ei tahtonut toipua, harasi vastaan, miks Luoja ei korjaa pois täältä lastaan?

Ryhmätyö, kuntoutus, tehokkuus, tämän ajan henki, alkoi ohjelma uus. Meille haaste on hän, häntä hoivatkaa, hänet kotikuntoiseksi auttakaa.

Kevään myötä aivan kuin ihme ois, hän toipuu, tahtoisi lähteä pois. Toivo jälleen vanhuksen mielen täyttää, kaikki lastensa kuvat hän meille näyttää. Neljä poikaani tohtorin hattua kantaa, nuorin lapsista lääkkeet ja hoitoni antaa.

Mikä kumma vain tässä oikein lie, niin kiireinen on kaikkien tie. Ei järjesty hoito, ei kotiapu, aina siirtyy ja siirtyy kotiin haku. Hän tottui taloon ja sairaalan mahtiin, sopeutus kävi meidän tahtiin, mutta illat ne täyttivät kyyneleet, on ikävä, ei kuivu veet.

Kesää ootettiin, toiveen täyttäjää, edes kerran kotona käyttäjää, tämä minun hartain toiveeni ois, sitten voisinkin rauhassa nukkua pois.

Kävi kaikki lapset ajallaan, saapui lääkäripoikakin vuorollaan. Silloin vanhus aivan riemastuu, kovaa huutaa, ilosta hullaantuu. Voi hoitajat omat vaatteeni tuokaa, en halua enää sairaalan ruokaa. Sinä poikani minut sänkyyn kannat. Sinä itse lääkkeet ja hoitoni annat; miniä hyvät kahvit keittää, minut illalla omaan sänkyyn peittää.

Silloin miniä katsoo jo kattoon päin, voi mamma, ei käy tämä näin. Vain viikko on yhteistä lomaa heillä, näin tiukka tahti on lääkäreillä, ollaan matkalla Pariisiin kongressiin, täytyy pysyä ammatin kärjessä kiin!

Mitä vanhuksen mielessä myllertää, sitä ei tiedä meistä yksikään. Kääntää kasvonsa hän heti seinään päin, koko päivän vain hänen itkevän näin.

Haastaa kollegat keskenään mennessään vähän; ehkä Valium auttaisi ikävään tähän, se rauhoittaa, yön unen antaa, ei tarvitse turhia huolia kantaa.

Ei toipunut hän, ei tahtonutkaan, ei syönyt, ei juonut, tuijotti vaan. Kolkko, sateinen, musta on marraskuun yö. Apuhoitajan päivä, kiireinen työ, raskain askelin yössä yksin kulkee, auki jääneet silmät sulkee. Ei istunut lähtijän vierellä kukaan, kävi kuolema hiljaa, hänet otti mukaan. Yksi kukka rinnalle laitettiin, sekin naapurin pöydältä taitettiin. Aamu pimeä on, kuin yö vielä ois, vietiin vainaja aamulla varhain pois…

(Sinikka Oksman)