portaikossa pyysin sinua kahville
siihen kahvilaan,
missä on pyöröovi.
Mun on pakko aina aloittaa jollain laululyriikoilla nämä merkinnät, koska musta ei tunnu siltä, että mulla olisi mitään järkevää sanottavaa. Mutta onneksi musta tuntuu siltä, että Ultra Bra auttaa mua sanomaan, sen mitä sanoisin, jos mulla olisi jotain sanottavaa.
Niin siis joku ystävänpäivä tänään on. Onneksi Suomessa sentään vietetään ystävänpäivää eikä mitään Valentine's Dayta niin kuin täällä. Tosi rankkaa tällainen. Etenkin jos olet ystävänpäivänä metsässä tanssiryhmäsi kanssa. Onneksi meillä oli teemana kiinalainen uusivuosi, joka nyt myös oli. Tai ei sekään välttämättä kovin onnekas juttu ollut, niistä onnenkekseistä kaikki saivat tosi huonoja ennustuksia ja melkein sytytimme puun palamaan sellaisella palavalla paperihärvelillä, joka lensi puuhun.
Portaiden juurella
graniitin varjossa
jännitin
lähdetkö mukaan.
Meillä täällä kotona graniitin varjossa on vähän muunlaista jännittämistä kuin että lähteekö joku meidän kanssa kahville. Tämä on kuin joku Midsomer. Kolme ei-enää-niin-kokonaista pyörää tuolla komerossa. Eivät säily kovin kauaa ehjinä täällä. Eikä kuvittelemistakaan, että jollain olisi varaa korjata ne. Kela maksoi mulle tässä kuussa vähemmän kuin normaalisti (enkä normaalistikaan rahoissa ui) ja Kirstenin ensi kesän fieldtripin hintaa nostettiin sadalla punnalla. Alpeille menevät.
Mutta niin, tänään meillä ei ollut yhtään pyörää rapussa, kun ne kaikki tosiaan ovat palasina, mutta jes, kyllä ne naapurit silti ovat keksineet hajottaa jotain! Olohuoneen ikkunassa kiva reikä. Ja kun etuovikin on vielä vaihtamatta vaikka jo kesäkuussa ne siitä läpi tulivat niin saa nähdä kuinka kauan vuokratoimistolaisilta kestää tuo ikkuna korjauttaa.
Lunta silmäripsissäsi katsoit
minuun ja hymyilit, sanoit:
Täytyy mennä tanssitunnille
ja minä jäin seisomaan lumeen.
Voisin lisätä tänne kuvia tuolta viikonlopun retkeltä. Siellä mäkien ja laaksojen seassa oli vielä ihan kivasti lunta. Rakensimme tänään iglun. Olen vähän järkyttynyt siitä, että se oikeasti pysyi kasassa. Ja siitä, miten nopeasti se siihen kohosi. Ja eilen seikkailimme viisi tuntia. Tai vaeltamiseksi sitä kai kutsutaan, mutta se oli jännittävää.
Olen tulossa kaupasta
kainalossa puinen leipälaatikko
se sellainen,
jossa on liukuovi.
Mun pitää käydä kaupassa tänään, kun mun nuudelit ovat lopussa ja Miriam ei ilahtunut, kun söin sen kaikki jaffakeksit. Tai en sentään ihan kaikkia, se ei olisi ehkä ollut turvallista, ottaen huomioon, että se tietää, missä asun. Voikin on lopussa, mutta onneksi on jotain leipomisvoita. Tai ei se voikaan ole mitään voita, mutta en mä sitä miksikään levitteeksi viitsi kutsua.
Hotellin kulmalla
marmorin varjossa
näen sinut
pitkästä aikaa.
Tässä ihan meidän kulmalla on Northern Hotel, jossa nukuin ensimmäisen yön, kun muutin Aberdeeniin! Miriamin Divinity-ihmisten Divinity Ball on siellä! En tiedä onko mun mitään järkeä sinne mennä, kun en tosiaan opiskele divinityä, vaikka tunnenkin niistä muutaman. Mutta tuo on joskus kuukauden päästä vasta. Rahatilanteelle ehkä olisi parempaa jättää menemättä.
Ensi viikonloppuna Kirsten, Miriam ja Liz menevät häihin. Koko viikonlopuksi. Mitä ihmettä mä silloin tekisin? Ei sillä, että se mikään ongelma olisi, mutta musta on vähän hämmentävää, että yhtäkkiä mun elämässä onkin kaksi kokonaista päivää, joille ei ole mitään ohjelmaa. Ajattelin, että jollakulla (niistä kahdesta ihmisestä), joka lukee tämän, voisi olla joku hyvä ja toteuttamisen arvoinen ehdotus.
Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain
ja hymyilet, sanot:
Täytyy mennä tanssitunnille
ja minä jään seisomaan lumeen.
Vaikka toisaalta, en minäkään välttämättä jaksaisi lukea mitään sekavaa päiväkirjamerkintää, jossa on Ultra Bran Jäätelöauton lyriikoita joka välissä.
Ja kotona kuulen
kun ulkona laulaa jäätelöauto.
Vaikka tarkalleen ottaen täällä ei kyllä mikään jäätelöauto laula. Naapurit vain mekastavat ja joku oleellinen aina välillä hajoaa.
Mutta ei se nyt ihan välttämättä täysin huono asia ole. Sillä onhan ihmisen kasvu ja kehitys tärkeitä asioita. Osaanpahan sitten kun muutan Muumilaaksoon arvostaa pesukoneita, ehjiä ovia, ja etenkin sitä ettei niitä tarvitse lukita yhdelläkään lukolla, ystävällisiä naapureita, mikroja jotka eivät räjähdä, lapsia jotka eivät juokse ulkona kiroillen kolme metriä pitkien tikkujen kanssa, autoja jotka eivät aja ystäviesi päältä kertaakaan. Ja muuta sellaista.
Oikeasti mä en tiedä olenko saanut paljoakaan aikaan elämässäni, mutta musta silti tuntuu, että olen oppinut aika paljon. Ainakin sen, että mikään ei ole läheskään niin mustavalkoista kuin miltä se näyttää ja sen, että maailma on tosi ihmeellinen paikka. Olen, oppinut, että kotona istumalla ei tapaa ketään niistä mielenkiintoisista ihmisistä, jotka voisi tavata, jos menisi ennakkoluulottomasti (tai siis toki voi ottaa ennakkoluulonsa mukaan ja mennä muuten vain kokeilemaan, millaisia asiat oikeasti ovat) surffaamaan Pohjanmereen tai katolilaiseen Raamatturyhmään. Tosin minä en mennyt surffaamaan, koska menin nauttimaan Hillheadin ihanista bunkkereista, joissa myös opin kaikenlaista (mm. kuinka selviytyä asuntolassa joka on täynnä vaihtareita/17-vuotiaita pissiksiä, ja arvostamaan sitä, että ei herää joka yö palohälytykseen).
Minä haluan matkustaa ja nähdä paikkoja. Eiffel-tornin ja Big Benin olen nähnyt. Ne eivät olleet sittenkään kovin ihmeelliset. Otin niistä valokuvia silti. Parhaat valokuvat niiltä matkoilta kuitenkin ovat ne kuvat, joissa näkyvät ne ihmiset, joiden kanssa ne näin. Eivätkä ne ihmiset enää näytä ihan samoilta kuin sinä päivänä joilloin siellä olimme. Ja nekin ovat nähneet niiden matkojen jälkeen vaikka mitä muuta. Muistavatko ne enää millaista oli Eiffel-tornissa? Tai miten paljon Lontoon maanalainen heilui?
Mutta nuo mäet, jotka tänä viikonloppuna näin olivat musta paljon vaikuttavammat kuin Eiffel-tornit ja Big Benit. Mutta silti useampi ihminen haluaa nähdä Eiffel-tornin kuin jotain mäkiä. Lisään kyllä jossain vaiheessa kuvia niistä nähtäväksi, mutta eivät ne varmastikaan näytä läheskään siltä miltä ne näyttävät kun on itse siellä. Hengittämässä raikasta maaseudun tuoksua. Eläköön lehmät ja lanta.
Musta nyt vähän tuntuu, että tässä koko merkinnässä ei ole mitään järkeä ja että kuulostan aika typerältä, kun en ole saanut muotoiltua pointtiani millään tavalla. Kommentit voisivat olla ihan kannustavia, jos teistä tuntuu, että ymmärsitte pointtini. Ja jos pidätte mua ihan typeränä, väittäkää ihmeessä vastaan.
Mutta olen aika iloinen, että pääsin kymmenen vuotta sitä vakavasti suunniteltuani vihdoin muuttamaan pois Loimaalta. Vaikken sitä aina tiennytkään, tuntuu silti siltä, että täällä halusinkin olla. En täällä koko loppuelämääni aio viettää, mutta tällä hetkellä koti on täällä. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten mä tänne yksin uskalsin lähteä, mutta enpähän ole nyt töissä Siwan kassalla. On toki täälläkin vähän kaikkia pahoja ongelmia, kuten olohuoneen ikkunasta läpi lentäviä kiviä, mutta ei sekään nyt ihan toimisi, että asiat liian hyvin olisivat, sitten etsisi vain ongelmia sieltäkin, missä niitä ei ole.
Musta tuntuu nyt siltä, että voisin puhua tästä vielä vaikka miten paljon. Ainakin niin kauan, että löytäisin itsekin sen pointtini. Elämäntarkoituksestako mä yritän puhua? Olisi ihan jännittävää kuulla teidän sanottavanne tästä. Mikä teistä on tärkeää elämässä?
Kerroinko muuten ollenkaan, mistä tuo otsikko tuli? Meidän siis piti rakentaa jotain lohikäärmeitä viikonloppuna. Meidät jaettiin ryhmiin ja ryhmän maskotin piti olla lohikäärme. Ja nyt kun satuhahmoista puhutaan, voin kertoa teille mtv3:n chatin juontajan kunniaksi mielenkiintoisia juttuja eskimoista ja igluista, jos haluatte kuulla.
Niin ja en nyt sitten todellakaan väittänyt olevani millään tapaa viisas, saatikaan, että tietäisin elämästä tosi hurjasti. Päinvastoin. Mutta musta tuntuu siltä, että olen oivaltanut jotain, mitä kaikki eivät tunnu huomanneen. Ja tiedän, että toivoisin niiden, jotka eivät ole sitä huomanneet, havahtuvan ennen kuin elämä pyyhkii ohitse niiden istuessa jossain, missä ne eivät halua istua.
PS. Kevään projektini! Haluaisin mennä kesällä siihen Yhdysvaltojen osavaltioon, joka mua kiinnostaa eniten. Arvauskilpailu: arvatkaa mihin.